Vallankumous Turkissa ja Pohjois-Kurdistanissa

20150215140742-11012278_547261495412696_2103255304_n

Ibrahim Kaypakkaya

Imperialistinen maailmanjärjestelmä on kapitalismin yleiskriisin kourissa. Kriisi johtuu pohjimmiltaan kapitalistisen tuotantotavan perusristiriidasta: ristiriidasta yksityisen omistuksen ja yhteiskunnallisen tuotannon välillä. Tähän on kietoutunut hyvin suuri joukko muita ilmiöitä, esimerkiksi finanssikriisi ja imperialistienvälisten ristiriitojen uhka kärjistyä nopeasti. Ympäri maailman yleiskriisi nostattaa kansallisia vapausliikkeitä imperialisteja vastaan sekä luokkataisteluliikkeitä.

Turkin valtiolla on äärimmäisen tärkeä strateginen sijainti. Se on yhteydessä sekä Eurooppaan että Lähi-itään. Se on yhteydessä Balkaniin ja Itä-Eurooppaan, ja se on silta Pohjois-Afrikkaan. Sillä on yhteistä rajaa seitsemän valtion kanssa: Kreikan, Bulgarian, Georgian, Armenian, Iranin, Irakin ja Syyrian. Sillä on yhteys Mustaanmereen pohjoisessa ja Välimereen lännessä. Strategisista syistä Turkki on Israelin jälkeen imperialismin tärkein suojavalli alueella. Toisaalta juuri sijaintinsa vuoksi vallankumouksella Turkissa on hyvin suuri vaikutus valtavalla ympäröivällä alueella, ja Turkin vallankumouksellisella liikkeellä on valtava geopoliittinen merkitys maailmanvallankumoukselle.

Turkin historiaa

1900-l. alkuun tultaessa Ottomaanien valtakunnassa ei ollut vieläkään kehittynyt modernia teollisuutta. Se oli puolifeodaalinen, puolisiirtomaa ja siirtomaa (eurooppalaisten imperialistien keskenään jakama). Tähän asetelmaan kuuluen Ranskalla ja Englannilla oli koronkiskontatoimistoja paikan päällä (siirtomaa), ja Ottomaanien taloutta hallitsi comprador-porvaristo. Oli myös nouseva kansallinen porvaristo (“nuorturkkilaiset”), jonka kehitystä vieras imperialismi kahlitsi. Imperialistisen maailmansodan syttyessä saksalaissuuntaus oli hallitseva, minkä vuoksi Ottomaanit osallistuivat suursotaan keskusvaltojen puolella.

Sodan päätyttyä brittiläiset, ranskalaiset ja italialaiset miehittivät Ottomaanien valtakunnan, mikä herätti kansassa suurta vihaa ja synnytti vastarintaryhmiä. Taloudelliselta kannalta katsoen turkkilais-muslimilainen comprador-porvaristo oli menettänyt vallan imperialistisille miehittäjille. Pyrkiessään takaisin valtaan se houkutteli tukea eri puolilta, myös mm. kurdeilta ja köyhältä talonpoikaistolta sekä Neuvostoliitolta. Vuosien 1919-1923 “Vapaussodan” luokkakoostumus oli seuraava: sitä johti comprador-porvaristo ja feodaaliset tilanherrat; myös kansallinen keskiporvaristo otti osaa, mutta sen rooli oli auttava, täydentävä. Imperialistiset miehittäjät “päihitettiin”, ja uusi Turkin valtio muodostettiin. Sotaa johtaneen ja Turkin valtion pääksi nostettu Mustafa Kemal Ataturk esitetään usein imperialisminvastustajana ja hänen mukaansa nimetty suuntaus, kemalismi, turkkilaisena anti-imperialismina. Tosiasiassa kemalismi teki yhteistyötä ja kompromisseja liittoutuneiden imperialismin kanssa, joka myös suhtautui pohjimmiltaan hyväksyvästi kemalistien valtaan. Kemalismi nostettiin valtaan lopettamaan työläisten ja talonpoikien taistelu maareformin puolesta. Kemalismi on demokraattista sanoissa, fasistista todellisuudessa.

Kemalistisen “vallankumouksen” “uudistuksista” Kaypakkaya sanoo: “Joidenkin vanhojen feodaalisten tilanherrojen, rahanlainaajien ja rikkaiden keinottelevien kauppiaiden herruus jatkui, joskin joissain tapauksissa heidät korvattiin uusilla. Kemalistit kokonaisuutena eivät edustaneet keskiluokan etuja vaan yläluokan etuja.” (Kemalismianalyysin 6. teesi). Lainauksen lopun huomio tuo mieleen uskomukset yleensä fasismin pikkuporvarillisesta tai keskiluokkaisesta luonteesta.

Sota muutti siis Turkin siirtomaasta puolisiirtomaaksi. Vieraiden imperialistien taloudelliset ja poliittiset edut turvattiin Kemalin valtakunnassa, ja vastaavasti esim. kurdeille ja köyhälle talonpoikaistolle annetut lupaukset jätettiin lunastamatta. Imperialismin etujen puolustamiseksi oli välttämätöntä nostaa valtaan kemalistinen fasismi, joka taisteli kaikkia demokraattisia liikkeitä vastaan. Kurdit saivat kokea tämän nahoissaan monesti: 1) sheikki Saidin kapina 1925, jonka kemalistit murskasivat murhaten kymmeniä tai jopa satoja tuhansia kurdeja; 2) toinen kansannousu 1927–1939; ja 3) Dersimin kansannousu 1936–1939, jossa kemalistit tappoivat kymmeniä tuhansia kurdeja. Kemalismin sekularismin ja muiden edistyksellisiksi väitettyjen puolien korostaminen on tämän ääritaantumuksellisuuden pimittämistä.

1970-luvulle astikaikki vasemmistolaiset ja edistykselliset liikkeet olivat pitäneet kemalismia ainakin osin myönteisenä tekijänä Turkin historiassa. Kuitenkin 60- ja 70-luvuilla alkoi kaikilla aloilla kuohua maailmalla, niin myös Turkissa.

Tämän aikakauden kansainvälinen tilanne oli seuraavanlainen: Jenkki-imperialismin ja neuvostososiali-imperialismin välinen kilpailu kärjistyi 1960-luvulla, neuvostorevisionismin ja marxilaisuuden välinen taistelu muuttui avoimeksi 1950-luvulla ja kärjistyi valtavaan mittaan 1960-luvulla. Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous alkoi Kiinassa 1968, ja samana vuonna Pariisi ja muu Eurooppa oli liekeissä. Tästä kansainvälisestä kontekstista päästään Turkkiin: 1965 alkaen tuli laajalle levinnyttä lakkoilua, tehtaiden ja maiden valtauksia sekä opiskelijoiden liikehdintää, ja taistelut kehittyivät. Seuraavaksi joitakin Turkin luokkataisteluliikkeen ja kurdien kansallisen vapautustaistelun kannalta merkittäviä järjestöllisiä merkkipaaluja.

1963 perustettiin Turkin työväenpuolue (TIP), joka keräsi 1965 vaaleissa yli puolimiljoonaa ääntä. Se kanavoi kansan raivoa reformismiin. Kuitenkin suurin puolue oli Oikeuspuolue (AP), jonka hallinto oli aiempaa väkivaltaisempaa, ja sitä täydensivät fasistit kansalaisyhteiskunnassa (Harmaat sudet). Vallankumouksellinen nuoriso (Dev-Genc), josta esim. PKK ja TKP/ML periytyvät, perustettiin 1965. Vuonna 1967 perustettiin punaisen ammattiyhdistysliikkeen keskusjärjestö DISK (Turkin edistyksellisten ammattiliittojen konfederaatio). 1968 ja -69 kansanjoukkojen spontaanisti kehittyneet taistelut alkoivat muuttua väkivaltaisemmiksi ja valtiovastaisemmiksi, ja ne ylittivät TIP:n rajat.

1970 DISKiä vastaan suunnattiin lainmuutos, joka uhkasi sen olemassaoloa. DISK päätti vastata uhkaan muodostamalla vastarintakomiteoita ja ryhtymällä lakkotaisteluihin 15.-16.6.1970. Sen seurauksena hallitus julisti voimaan sotatilalain. DISK:n johtajia ja suuria määriä työläisiä pidätettiin ja vietiin sotilastuomioistuinten eteen. Suuri työväenvastarinta antoi tärkeitä opetuksia, jotka koskivat 1) väkivallan välttämättömyyttä, 2) kansanjoukkojen merkitystä, 3) vallankumouksen objektiivisten olosuhteiden kypsyyttä ja 4) tarvetta ympäröidä kaupungit maaseudulta. Nämä opetukset ovat yhtenäinen kokonaisuus: esimerkiksi pasifismi eristi joukoista. Opetuksia vastaavat periaatteet sisältyvät maolaisessa perinteessä tunnettuun pitkitetyn kansansodan strategiaan.

Hallitsevan luokan hyökkäykset seurasivat toisiaan. Maaliskuussa 1971 toteutettiin sotilasvallankaappaus sotatilalain keinoin, jonka myötä Dev-Genc kiellettiin. Yksi 1971 työtä jatkamaan perustetuista järjestöistä oli TIIKP (Turkin työläisten ja talonpoikien vallankumouksellinen puolue), jossa Kaypakkaya oli mukana, kunnes erosi perustaakseen TKP/ML:n (Turkin kommunistinen puolue/marxilais-leniniläinen).

Vielä 1970-luvulla pikkuporvarilliset vallankumoukselliset pitivät itseään kemalismin perinteen jatkajina, vaikka ne jo monissa käytännöllisissä, teoreettisissa ja poliittisissa seikoissa erosivatkin kemalismista. Esimerkiksi Mahir Cayan, yksi kommunistisessa liikkeessä tunnetuimmista vallankumouksen marttyyreista, sanoi: “Kemalismi on pikkuporvariston kaikkein vasemmistolaisimman, kaikkein radikaaleimman kerroksen nationalismiin perustuva imperialisminvastainen kanta. Siksi kemalismi on vasemmistolaista; se on kansallisen vapautuksen puolella. Etujoukkosodan asteella pikkuporvarillisten älymystöpiirien keskuudessa THKP-C:n toinen liittolainen voisi olla vain kemalistit.”

Kansainvälisten myrskytuulten riehuessa Kaypakkaya oli ensimmäinen, joka ymmärsi oikein kemalismin luonteen. Hän asetti, että kemalistisen järjestyksen murskaamisen jälkeen on perustettava kansan demokraattinen diktatuuri, joka perustuu työläisten ja talonpoikien liittoon työväenluokan johdon alaisuudessa. Hän ymmärsi kurdien kansallisen vapaustaistelun äärimmäisen suuren roolin kemalistisen Turkin murskaamisessa. Nämä ovat vaikuttaneet suuresti Öcalaniin ja PKK:hon, vaikka Öcalan on joihinkin Kaypakkayan opetuksiin ottanutkin etäisyyttä.

Kaypakkayan murhasta (18.5.1973) lähtien TKP/ML:ltä puuttui johtaja ja keskuskomiteaa hallitsivat monet oikeisto-opportunistiset suuntaukset. Samoin muut vallankumoukselliset järjestöt haparoivat pitkään. Lopulta PKK perustettiin 1978, ja se aloitti sodan Turkkia vastaan 1984. TKP/ML otti suuren harppauksen 1995, kun alkoi oikaisemiskampanja “päästä-varpaisiin”, so. keskuskomiteasta alkaen. Kampanjassa tartuttiin virheiden ideologiseen, poliittiseen ja järjestölliseen perustaan, ja likvidaattoruudelle pantiin loppu. Tämä on antanut uuden sysäyksen puolueen työhön ja edistänyt kansansotaa. Toisaalta 1999 Öcalan pidätettiin, mikä sai PKK:n laskemaan aseensa, jolloin Turkin valtio pystyi keskittämään voimansa TKP/ML:ää vastaan. Virallisesti PKK sopi tulitauosta 2013. Tilanteen kehittyessä on kuitenkin mahdollista, että PKK palaa takaisin vallankumoukselliselle polulle.

Kovasta uhmastaan huolimatta Turkki on yhä tänään puolifeodaalinen puolisiirtomaa, jonka isäntä on jenkki-imperialismi ja jota comprador-porvaristo ja suurmaanomistajat hallitsevat fasistisella diktatuurilla. Siksi vallankumous on perusluonteeltaan uusdemokraattinen vallankumous, joka perustuu maareformiin. Vallankumouksen johdossa voi olla vain proletariaatti, ja sen päävoimana talonpoikaisto. Kaupunkien pikkuporvaristo on vallankumouksen läheinen liittolainen, ja kansallisen porvariston vasen laita on strateginen liittolainen yhteisrintamassa. Vallankumous kohdistuu imperialismia, feodalismia ja byrokraattista kapitalismia vastaan.

Turkki on myös ekspansionistinen valta. Ensinnäkin se miehittää Pohjois-Kurdistania, ja kurdien kansallinen vapautuminen on välttämätöntä turkkilaisen ekspansionismin ja sitten imperialismin vallan murskaamiseksi. Jokainen turkkilainen vasemmistolainen, joka väheksyy kurdikysymystä, palvelee vain jenkkiläisiä imperialistisia isäntiään. Toiseksi Turkki on Naton sillanpääasema alueella, ja Turkin ulkopolitiikka palvelee ekspansionistisesti jenkki-imperialismia.

Kuten todettiin, Erdogan uhoaa kovin, ja välistä vaikuttaa, että Turkin ja Yhdysvaltain välit olisivat tulehtuneet. Vastaako tämä vaikutelma todellisuutta, on vielä tutkimatta, sillä aiheesta ei ole ollut helposti tietoa saatavilla, ja osittain kysymys on myös vielä auki muutoksille. Selvää kuitenkin lienee, että mikäli Erdoganin johdolla Turkki hylkäisi jenkkiläiset isäntänsä jonkun muun isännän vuoksi tai itsenäisen imperialistisen projektin aloittamiseksi, niin maailmanpoliittisen tilanteen hurjaan kärjistymiseen ja Yhdysvallat varmasti pyrkisivät palauttamaan Turkkiin jenkkimielisen hallinnon.

Kaypakkaya ja kansallisuuskysymys

Miten kurdit ovat sorrettuja?

Şafak-revisionistien[1] mukaan kurdikansa on kansallisuussorron kohteena, mutta Kaypakkaya osoitti, että koko kansakunta kourallista suurtilanherroja ja muutamaa suurporvaria lukuun ottamatta on sorron ikeessä (samoin on vähemmistökansallisuuksien laita). Kansa ja kansakunta ovat aivan eri käsitteet, ja niiden sekoittaminen on hyvin vakavaa. Kansalla tarkoitetaan niitä luokkia ja kerroksia, jotka hyötyvät vallankumouksesta ja muodostavat vallankumouksen rivistöt. Kansa on jokaisena historiallisena aikana, ja sen käsite on riippuvainen vallankumouksen asteesta.

Kansakunta sen sijaan pitää sisällään kaikki luokat, ja se on syntynyt kapitalismin myötä ja katoaa sosialismissa, eikä kansakunnan käsite muutu vallankumouksen asteen mukana – se viittaa aina samaan ryhmään. Kansakunnat eivät muodostu, kun kapitalismin saavuttaa täydellisen kypsyytensä, vaan jo kapitalismin vasta sarastaessa: “Kun kapitalismi tunkeutuu maahan ja yhdistää alueen markkinoita tietylle asteelle, lasketaan kansakunnaksi ne yhteisöt, jotka täyttävät jo muut ehdot” [2]. Väärä käsitys kansallisuuskysymyksestä on “haitallinen, koska se palvelee vain hallitsevan, riistävän ja sortavan kansakunnan hallitsevaa luokkaa”. Jos joltain kansakunnalta kielletään kansakunnan status, kielletään sen itsemääräämisoikeus, oikeutetaan sen miehittäminen – yleisemmin oikeutetaan kaikkien takapajuisten maiden valtaaminen.

“Itse asiassa pohjimmiltaan kansallisuussorron kohteena on alistetun ja riippuvaisen kansakunnan porvaristo, koska hallitsevien kansakuntien kapitalistit ja tilanherrat haluavat itselleen yksinoikeuden maan koko varallisuuteen ja markkinoihin. He haluavat pitää omissa käsissään etuoikeuden valtion muodostamiseen. Kieltämällä muut kielet he haluavat saattaa voimaan ’kielen yhtenäisyyden’, mikä on ratkaisevaa markkinoiden kannalta. Sorretun kansakunnan porvaristo ja tilanherrat ovat merkittävä este tässä, koska he myös haluaisivat olla omien markkinoidensa herroja ja hallita niitä ja itse riistää aineellista vaurautta ja kansan työtä.”

Kaypakkaya määrittelee ensin, että Şafak-revisionistit syyllistyivät jompaankumpaan kahdesta virheestä. Joko 1) he käyttävät käsitettä kurdikansa oikein, jolloin he vähättelevät kurdiporvariston ja -pientilanherrojen sortoa, pohjimmiltaan hyväksyvät sen, ja näin he syyllistyvät turkkilaisnationalismiiin. Tai 2) he sisällyttävät kurdikansan käsitteeseen myös kurdiporvariston ja -pientilanherrat, jolloin he vähättelevät ja kätkevät luokkaristiriidat kansakunnan sisällä, esittävät kansallisen liikkeen ja luokkaliikkeen samoina, ja näin he syyllistyvät kurdilaisnationalismiin. Lopulta Kaypakkaya vahvisti, että kyse on nimenomaan ensin mainitusta virheestä.

Nationalismista pääsemmekin luokka- ja kansallisuuskysymysten yhteyteen:

“Kommunistien on tehtävä ero näiden kahden sorron muodon välille. Esimerkiksi kurdiporvaristo ja -pientilanherrat kannattavat ensimmäisenlaista sortoa [luokkasortoa], mutta vastustavat jälkimmäisenlaista [kansallisuussortoa]. Me sen sijaan vastustamme molempia sorron muotoja. Me tuemme kurdiporvariston ja -pientilanherrojen taistelua kansallisuussorron hävittämiseksi; mutta toisaalta meidän on myös taisteltava heitä vastaan hävittääksemme luokkasorron. Şafak-revisionistit esittävät kansallisuus- ja luokkasorron aivan kuin ne olisivat yksi ja sama asia.”

Mikä on tietoisen proletariaatin kanta?

“Ensinnäkin on huomautettava, että kansallisuudesta riippumatta Turkin luokkatietoisen proletariaatin ei tulisi ottaa asemaa porvarillisen nationalismin lipun alla. Toveri Stalinin sanoin: ’Tietoisella proletariaatilla on oma koeteltu lippunsa, eikä ole tarvetta pitää kenttäväkeä porvariston lipun alla’.

Toiseksi kansallisuudesta riippumatta tietoinen Turkin tietoisen proletariaatin on työskenneltävä työläisten ja talonpoikien joukkojen keräämiseksi sen oman lipun ympärille ja johdettava kaikkien työskentelevien luokkien luokkataistelua. Turkin valtion perustalla sen on yhdistettävä työläiset ja työtätekevät Turkin kaikista kansakunnista yhteisiin luokkajärjestöihin.

Kolmanneksi kansallisuudesta riippumatta Turkin tietoisen proletariaatin on varauksetta tuettava kurdien kansallisen liikkeen yleistä demokraattista sisältöä, joka on suunnattu turkkilaisten hallitsevien luokkien sortoa, tyranniaa ja etuoikeuksia vastaan, samoin kuin kaikkien kansallisuussorron muotojen hävittämistä ja kansakuntien tasa-arvoa. Sen on päättävästi ja varauksetta tuettava muiden sorrettujen kansallisuuksien liikkeitä, jotka pyrkivät samaan päämäärään.

Neljänneksi kansallisuudesta riippumatta Turkin tietoisen proletariaatin on pysyttävä täysin neutraalina eri kansallisuuksien porvariston ja tilanherrojen käymään taisteluun oman ylivaltansa ja etuoikeuksiensa turvaamiseksi. Turkin tietoinen proletariaatti ei saa ikinä tukea kurdien kansallisen liikkeen suuntausta, joka pyrkii vahvistamaan kurdilaisnationalismia; se ei saa koskaan avustaa porvarillista nationalismia; se ei saa millään tavalla tukea kurdiporvariston ja -tilanherrojen käymää taistelua oman ylivallan ja omien etuoikeuksien puolesta; sanalla sanoen sen on tyydyttävä tukemaan kurdien kansallisen liikkeen yleistä demokraattista sisältöä, eikä se saa mennä tuota pidemmälle.”

[1] Şafak-revisionisteilla, kuten Kaypakkaya heitä nimitti (julkaisun nimen mukaan), tarkoitetaan Turkin vallankumouksellisen työläisten ja talonpoikien puolueen TIIKP:n valtalinjaa. Kaypakkayan omat näkemykset kehittyivät ja terottuivat kiivaana arvosteluna Şafak-revisionisteja vastaan.

[2] Tämä ja muut lainaukset viittaavat Kaypakkayan kansallisuuskysymystä käsittelevään kirjoitukseen vuodelta 1972. http://bannedthought.net/Turkey/TKP-ML/EarlyDocs/Kaypakkaya-KurdishQuestion-1972.pdf (luettu: 14.9.2015). Suomentanut englannin kielestä: Työryhmä Imperialismia vastaan.

Puhe vappuna Kalevankankaalla

Punaisten_muistomerkki_Kalevankankaalla_elokuussa_2009

Seuraava puhe pidettiin Kalevankankaan hautausmaalla, punakaartilaisten muistomerkin edessä iltapäivällä auringon mukavasti paistaessa:

Arvoisat toverit!

Olemme kokoontuneet viettämään yhdessä vappua, kansainvälisen työväenluokan korkeinta juhlapäivää. Vapun historia alkaa Yhdysvalloista 130 vuoden takaa vuodesta 1886. Muistoksi Haymarketin työläismarttyyreille Toinen internationaali päätti järjestää vuodesta 1890 alkaen vappuisin mielenosoituksia työläisten oikeuksien, erityisesti 8-tuntisen työpäivän puolesta ja taantumuksellista sortoa, erityisesti kyttäväkivaltaa vastaan. Vappu vakiintui työväenluokan kansainväliseksi taistelupäiväksi.

Me muistamme perinteemme, mutta niin muistavat porvaritkin. Eilen Tampereella saimme todistaa, kun kytät pahoinpitelivät mielivaltaisesti tovereitamme. Erästäkin toveria kidutettiin etälamauttimella, ja hänen päätään poljettiin katuun niin, että veri virtasi solkenaan. Porvariston kätyrien raaka väkivalta ei tule yllätyksenä.

Tänä vuonna on myös toinen merkkivuosi, sillä Espanjan sisällissodan alkamisesta tulee kuluneeksi 80 vuotta. Se oli ensimmäinen fasisminvastainen sota, mutta ei viimeinen. Pian sen jälkeen alkoi toinen maailmansota, joka muuttui pian maailman kansojen fasisminvastaiseksi sodaksi. Myös tämän jälkeen on lähes tauotta sodittu fasismia vastaan eri puolilla maailmaa.

Toverini, me olemme osa tätä kunniakasta perinnettä, joka ponnistaa voimansa riistosta ja sorrosta.

Tänä päivänä todistamme imperialistisen kapitalismin ristiriitojen historiallista kärjistymistä. Maailmantalous on syvemmässä lamassa kuin koskaan ennen, syvemmällä kuin edes 30-luvulla. Imperialistivallat valmistautuvat maailmanhistorian mittavimpaan sotaan, joka asettuu samalle tasolle aiempien maailmansotien kanssa. Kaikkialla hallitsevat luokat kallistuvat fasismiin, kun porvarillis-demokraattiset muodotkin käyvät niiden ääritaantumuksellisille pyrkimyksille riittämättömiksi.

Kuitenkaan tämä päivä ei ole ainoastaan taantumuksen päivä; se on ennen kaikkea edistyksen ja taistelun päivä. Imperialismin raakalaismaisuus − se on merkki sen heikkoudesta, ei sen voimasta. Me elämme proletaarisen vallankumouksen aattoa. Tänäkin päivänä neljässä maassa käydään vallankumouksellista sotaa äärimmäistä väkivaltaa, sortoa ja riistoa vastaan: Turkissa, Kurdistanissa, Intiassa ja Filippiineillä. Monien meidän elinaikanamme myös Nepalissa ja Perussa kansa on käynyt sankarillista ja uhrautuvaa sotaansa ylivoimaiselta näyttävää vihollistaan vastaan.

Suomen valtiokoneiston ja sen edustaman porvariston historiallinen hyökkäys työväenluokkaa vastaan Sipilän hallituksen johdolla, mukaan lukien kyttien silmitön terrori, on osoitus siitä, miten heikko suomalainen porvaristo on. Toverit, meidän tehtävämme on lietsoa vallankumouksellista optimismia. Vaikka porvaristo on Suomessa poliittisesti vahva, se on heikoilla jäillä. Porvariston valta on paljastettava ja haastettava. On kohotettava kansan luokkatietoisuutta ja nostatettava sitä taisteluun.

Toverini, olemme osa historiallista jatkumoa: me seisomme punakaartilaisten muistomerkillä. Se muistuttaa meille, että vallankumous on Suomessakin mahdollinen. Sata vuotta sitten toverimme eivät hävinneet vihollisen voimasta, vaan omasta heikkoudestamme. Silloin, nyt ja aina vallankumous on luokkavelvollisuutemme. Meidän on kasvatettava voimaamme, erityisesti joukkovoimaame, jotta kykenemme puolustautumaan kyttien ja fasistien taantumukselliselta väkivallalta.

Olemme myös osa kansainvälistä jatkumoa. Vaikka vallankumouksellinen perinne on Suomessa katkennut, kansainvälisen vallankumouksellisen liikkeen jatkuvuus yhdistää meitä Suomen työväenluokan maineikkaaseen historiaan. Ympäri maailman käydyt vallankumoukselliset taistelut yhdistävät meidät Suomen punaiseen kaartiin.

Punavangin laulussa on säkeet: ”Ja te vieraitten maiden veljet, se veren ääni sinnekin soi”. Laulu loppuu kehoitukseen: ”Niin totta kuin veljeys elää, pois saatava teljet on nää.” Tänä päivänä tämä viesti ei kantaudu meiltä maailmalle, vaan veren ääni soi maailmalta meille. Solidaarisuus punaisia kaarteja kohtaan ei ole vain historiallinen, vaan maailmanlaajuinen.  Parasta solidaarisuutta on yhteinen taistelumme, joka kohdistuu omaa porvaristoamme ja sen fasisteja vastaan.

Seuraavaksi siirrymme toverien Kalle Lahtisen ja Jorma Johteisen haudalle. He osallistuivat taisteluun fasismia ja sotaa vastaan jatkosodan aikana. Ohrana nappasi heidät ja kidutti heitä, mutta he eivät murtuneet. Heidän ja koko rohkean vastarintaliikkeen, heidän ja Haymarketin proletaaristen taistelijoiden, Espanjan päättäväisen tasavaltalaisarmeijan, maailman vallankumouksellisten kansojen ja eilen rajuissa myrskyissä kamppailleiden toveriemme lujuus ja sankarillisuus innoittakoon meitä omassa taistelussamme sotaa ja fasismia vastaan!

Alas lahtariterrori! Ylös luokkasota!

Huutakaamme kolmasti eläköön: Eläköön punakaarti! Eläköön jatkosodan vastarintaliike! Eläköön tuleva vallankumous!

Vappu: Vetoomus Suomen taistelutahtoiselle työenluokalle

osasto 049 vappumarssi

Helsingin sähkötyöläisten banderolli vappumarssilla. Vuosi tuntematon. Jutun lopussa lisää kuvia Suomesta ja maailmalta.

Toverit!

Elämme synkkää aikaa. Suomen valtio osallistuu asevarustelukilpaan. Se on mm. hankkimassa uusia sotalentokoneita, jotka maksavat 610 miljardia euroa. Yhtä suuri on paljon puhuttu kestävyysvaje. Kuten hallitusohjelmassa luvattiin, valtio leikkaa köyhiltä mutta kasvattaa samalla kyttälaitoksen ja armeijan määrärahoja sekä pankkien tukia.

Kaikista puheista ja kaikista teoista huolimatta suurtyöttömyys jatkaa kasvuaan. Ammattiyhdistysliike ajetaan elinkeinoelämän entistä lujempaan ja suorempaan kontrolliin. Vastakkainasettelu on kiistaton.

Suomen valtio ei ole yksin. Ympäri maailman lisääntyvät sotilaalliset konfliktit, jotka pakottavat ihmiset jättämään kotimaansa. Verenvuodatukseen ja pakolaiskriisiin syyllisiä ovat yksinomaan rahanhimoiset jättiläisyritykset.

Maailman herrojen etuja palvelemaan on rakennettu sotakiimaisia imperialistisia valtiokoneistoja ja muita terroristijärjestöjä. On toissijaista, ovatko ne Yhdysvaltain vai Venäjän puolella, sillä kumpikaan ei ole meidän puolellamme. Kumpikin vihaa työväenluokkaa ja kansaa.

Mutta maailman kansat eivät antaudu. Ne käyvät oikeutettua puolustussotaansa Turkissa, Kurdistanissa, Intiassa ja Filippiineillä. Kaikilla maanosilla kansat käyvät työväenluokan johdolla enemmän tai vähemmän rauhanomaista taisteluaan imperialismia ja taantumusta vastaan.

Ympäri maailman fasismi nousee. Sinivalkoinen lahtarivaltio on tämän raa’an kehityksen etunenässä viikinkisotureineen, joista muiden maiden taantumukselliset imevät vaikutteita nimeä myöten. Tämä Suomi ja tämä maailma eivät ole meidän.

Alueellisten sotien lisääminen ja fasismin nostaminen ovat pohjatyötä uudelle suursodalle, joka tietää ihmiskunnalle ennennäkemätöntä hävitystä. Lähestyvän sodan ainoa tarkoitus on ratkaista maailman jakaminen harvalukuisten suurvaltojen kesken. Työväenluokka ja maailman kansat eivät hyödy tulevasta suursodasta mitenkään.

Meidän, taistelevan työväenliikkeen ja maailman kansojen, tehtävänä on taistelu kapitalismia, imperialismia, fasismia ja militarismia vastaan, työväenvallan ja kansojen ystävyyden puolesta kohti maailmaa ilman riistoa ja sortoa. Vallankumous on päämäärämme ja tiemme. Kansan on kaapattava tuotannonvälineet haltuunsa, ja luokat on lopulta lakkautettava.

Toverit!

Historiallisesti vappu on ollut työväenluokan konkreettista voimannäyttöä luokkataistelussa. Maailmalla tänään kuten ennen myös täällä on järjestetty vappuisin mielenosoituksia, joissa on järjestäydytty sotilaallisiin rivistöihin, joissa työväki on valtavalla ylivoimallaan estänyt tai torjunut kyttien ja fasistien väkivallan ja joissa yhteenottoja taantumuksellisen järjestyksen kanssa ei ole vältelty.

Vapussa yhdistyvät taistelu työväen asemaa parantavien vaatimusten puolesta ja sen kääntöpuolena taistelu porvariston sortokoneistoja vastaan. Se on päivä, jolloin mitataan työväenluokan voimaa. Se on kansainvälisen työväenluokan taistelun pääjuhla.

Tänä päivänä meidän, koko taistelevan työväenliikkeen, tehtävämme on jatkaa tätä kunniakasta perinnettä. Meidän on näytettävä voimamme konkreettisessa taistelussa, ei juhlaparaateissa eikä huvittelu- tai kulttuuritilaisuuksissa. Tämä voima kerätään yhtenäisellä, jatkuvalla taistelulla koko vuoden aikana.

Luokkataistelussa työväenluokalla on yksi ase ylitse muiden yhtenäisyys. Taistelussa on kohotettava työväen luokkatietoisuutta ja kanavoitava se järjestäytymiseksi aina uuteen taisteluun. Jos vanhat työväenjärjestömme eivät tähän kykene, ne on hylättävä, murskattava ja tilalle on rakennettava uudet.

Toverit! pitäkäämme silmämme ja suumme auki ja kätemme nyrkissä.

Vetoamme Suomen taistelutahtoiseen työväenluokkaan taistelkaamme!

Työryhmä Imperialismia vastaan
25.4.2016

Otetaan maailma takaisin!

8.3. vietettiin kansainvälistä työläisnaisten päivää. Eri kaupungeissa vietettiin menestyksellä Otetaan yö takaisin -mielenosoituksia fasisminvastaisin tunnuksin. Työryhmä Imperialismia vastaan jakoi Tampereen mielenosoituksessa seuraavaa lentolehtistä:

12628068_189207624772800_2025016564_n

Tänään 8.3. vietetään kansainvälistä työläisnaisten päivää, jota on vietetty vuodesta 1911 vallankumouksellisen työväenliikkeen aloitteesta. Yhdysvalloissa 70-luvulla alettiin samana päivänä järjestää Otetaan yö takaisin -mielenosoituksia naisiin sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Nämä kaksi perinnettä liittyvät toisiinsa hyvin polttavasti.

Valkoisen miehen ylivalta on Suomessa monien muiden länsimaiden tavoin esittänyt väitteitä, että maahanmuutto heikentäisi naisten turvallisuutta. Verikoirat järjestävät täällä säännöllisesti omia valkoisten miesten katupartioita, joiden julkilausuttuna tavoitteena on tähän kysymykseen puuttuminen. Todellisuudessa asia on päinvastoin.

Suomen naisten ensisijainen uhka ovat suomalaiset miehet, jotka harjoittavat väkivaltaansa piilossa kodeissa ja lähipiirissä enemmän kuin kaduilla ja yöelämässä. Soldiers of Odinin miehet eivät eroa tässä suhteessa – monia heidän johtajistaan ja rivijäsenistään on tuomittu mm. naisten pahoinpitelyistä. Partiot ovat miespuolisten väkivaltarikollisten muodostamia jengejä, joiden lähimpänä vertauskohtana ovat Bandidoksen kaltaiset moottoripyöräkerhot.

Äärimmäisen näkyvästi fasistien tarkoitusperät kävivät selviksi tasan kaksi vuotta sitten Malmössa, jossa joukko fasisteja hyökkäsi puukoin Otetaan yö takaisin -mielenosoituksen kimppuun. Yksi mielenosoittajista, Showan Shattak, pahoinpideltiin henkitoreisiin, mutta oltuaan pitkään koomassa hän onneksi selvisi.

Lyhyesti sanoen valtion tunnustamia fasisteja ei liikuta huoli naisten turvallisuudesta, vaan tarve naisten hallintaan sekä fasistiseen yhteiskuntaan, mikä on yhtenevä porvariston tahdon kanssa.

Sukupuolittunutta väkivaltaa voidaan torjua vain naisten kollektiivisella itsepuolustuksella ja naisten asettumisella vallankumouksellisen liikkeen eturintamaan. Tästä on maailmalla lukuisia todisteita, tänä päivänä esimerkiksi Kurdistanissa, Intiassa ja Filippiineillä.

Suomessa välitön tehtävämme on joukkovoiman järjestäminen katupartioita vastaan. Pidemmällä aikavälillä on perustettava proletaarisia järjestyskaarteja ja kansantuomioistuimia, jotka ovat kansan itsehallinnon järjestöjä.

Naisiin sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuva väkivalta lakkaa vasta luokattomassa yhteiskunnassa. Meidän on rakennettava kansan itsehallintoon perustuvaa vastavaltaa miesvaltaiselle kapitalismille, jossa valta on pienellä ja alati pienenevällä joukolla.

Taistelkaamme kansanjoukkojen ylivoimalla fasistista ja sukupuolittunutta väkivaltaa vastaan!

Suunnatkaamme taistelu kohti kansan itsehallintoa ja luokkien lopullista hävittämistä!

Sorron historia alkaa naisten sorrosta – ottakaamme maailma takaisin!

Miesvaltainen kapitalismi Suomessa

YPJ:n sotilaita

Naisten turvajoukkojen (YPJ) sotilaita Rojavassa. Rojavan vallankumous on osaltaan todistamassa tänä päivänä monia käsityksiämme naisten vapautumisesta.

Johdanto

Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten konkreettisesti Suomessa on järjestetty sukupuoli- ja luokkajärjestelmien yhteys. Käytämme helposti saatavilla olevia tilastoja ja lähdeaineistoa, joissa ei yleensä erotella esimerkiksi sukupuolivähemmistöjä. Niissä esiintyvät kategoriat nainen ja mies viittaavat yleensä nais- ja miesoletettuihin. Esimerkiksi transnaisten erityisongelmat vaativat erillistä tutkimusta. Aloitamme esittelemällä soveltamaamme tieteellistä viitekehystä, historiallista materialismia, jonka hedelmällisyyden ja oikeellisuuden itse tutkimus paljastaa.

”Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa”, julistivat Marx ja Engels Kommunistisen puolueen manifestissaan vuonna 1848. Tämä hyvin kuuluisa sitaatti ilmentää tiivistetyssä muodossa historiallisen materialismin maailmankatsomuksen ja toimintaohjelman.

Kapitalistinen yhteiskunta rakentuu omistuksen yksityisen luonteen ja tuotannon yhteiskunnallisen luonteen välisen ristiriidan perustalla. Yhteiskunnallinen tuotanto tarkoittaa sitä, että yhteiskunta laajassa mitassa on järjestynyt samaan tapaan kuin yksittäisessä tehtaassa. Kehittynyt teknologia on mahdollistanut valtavan työnjaon ja tuotantotehon koko yhteiskunnan mitassa. Koko työväenluokka on laitettu tarjoamaan työvoimaansa suurilla markkinoilla koko omistavalle luokalle.

Saatuaan työvoimansa myydyksi työläiset valmistavat kapitalistille tuotteita, joka omistuksen yksityisen luonteen vuoksi pitää ne itsellään ja myy eteenpäin – työläisillä ei ole mitään oikeutta valmistamaansa tuotteeseen. Kapitalisti ei maksa työläisille heidän työstään, so. heidän tekemistään tavaroista, vaan heidän työvoimansa käyttämisestä, jonka arvon, kuten kaikkien muidenkin tavaroiden arvon, määrää sen tuotantokustannukset, tässä tapauksessa elämiseen ja elämän jatkamiseen tarvittavan yhteiskunnallisesti välttämättömän työn määrä.

Lyhyesti sanoen työläisen palkan perusosa on elintasominimi. Hän tekee tämän arvon verran työtä esimerkiksi neljän tunnin aikana, mutta porvari on ostanut hänen työvoimansa käyttöön yhteensä vaikkapa kahdeksaksi tunniksi. Loput neljä tuntia hänen on siis pakko tehdä ilmaista työtä. Tänä aikana hän luo lisäarvoa pääomalle. Ilmiöstä käytetään nimeä riisto.

Kapitalistisessa yhteiskunnassa käsitteellä sorto tarkoitetaan eri mekanismeja, jotka ylläpitävät ja voimistavat riistoa. Pohjimmainen sorron muoto on se seikka, että proletariaatilla ei ole muuta omaisuutta kuin kahleensa, so. kykynsä myydä työvoimaa. Hän ei siis voi tulla toimeen myymättä työvoimaansa, joten hänen on pakko antautua riistettäväksi. Sortoa on myös se, kun porvaristo taistelee työväen taloudellista ja muuta luokkataistelua vastaan eri keinoin, esimerkiksi väkivallalla.

Toisin kuin aiemmissa luokkayhteiskunnissa työläisten kurjuuden syy ei kapitalismissa ole alhainen tuotantokyky, vaan kapitalistiset tuotantosuhteet. Esimerkiksi nykypäivänä tuotetaan ruokaa enemmän kuin maapallolla on ihmisiä, joidenkin laskelmien mukaan jopa 12 miljardille ihmiselle [1]. Kapitalististen tuotantosuhteiden vuoksi, sanalla sanoen sen vuoksi, ettei työläiselle makseta hänen työstään vaan hänen työvoimastaan, työläisten ostovoima on aina huomattavasti tuotantoa vähäisempi. Tämä on myös perussyy talouspuliin, joissa ihmiset näkevät nälkää ei siksi, että ruokaa ei olisi tarpeeksi, vaan siksi, että ruoka-tavaran arvoa ei voida realisoida työläisten matalan ostovoiman vuoksi. Se saa porvariston tuhoamaan valtavasti omia tuotantovoimiaan.

Kapitalismin oma perusristiriita yhteiskunnallisen tuotannon ja yksityisomistuksen välillä luo edellytykset sen tuhoamiselle. Se on luonut hävittämisensä edellytykset, mutta se on luonut myös ihmiset, jotka sen hävittävät: nykyaikaisen proletariaatin. Hirvittävän nälän ruokkima luokkataistelu johtaa lopulta yksityisomistuksen vallankumoukselliseen lakkauttamiseen, joka on edellytyksenä luokkien lopulliselle lakkauttamiselle.

Näin olemme selittäneet kapitalistisen yhteiskunnan perustoiminnan yksinkertaistetussa muodossa, mutta emme ole lainkaan ottaneet huomioon sukupuolta. Esitämme pitkän sitaatin Engelsin klassikkoteoksesta Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä. Lainauksessa esitetään naisten ja miesten eron aineellinen perusta ja hahmotellaan sen hävittämisen ohjelma. Lisäksi siinä ruoditaan monia nykyisinkin ajankohtaisia ilmiöitä kuten puhetta naisten kunniallisuudesta. Sen taustalla paistaa ajatus, että luokkayhteiskunnan perusyksikkö on yksityinen perhe, jonka muotona on yksiavioisuus eli miehen herruus vaimoon nähden.

”Mutta me kuljemme kohti yhteiskunnallista mullistusta, jossa yksiavioisuuden samoin kuin sen seuralaisen, prostituution, tähänastiset taloudelliset perustat häviävät varmasti. Yksiavioisuuden aiheuttivat suurempien rikkauksien keskittyminen yksiin käsiin, nimittäin miehen käsiin, ja tarve jättää nämä rikkaudet perinnöksi tämän eikä minkään muun miehen lapsille. Se vaati naisen, muttei miehen yksiavioisuutta, joten naisen yksiavioisuus ei suinkaan ollut estämässä miehen julkista tai peiteltyä moniavioisuutta. Mutta tuleva yhteiskunnallinen mullistus pienentää koko tämän perintöhuolen minimiin muuttamalla nämä pysyvät, perittävät rikkaudet – tuotannonvälineet – ainakin valtaosaltaan yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi. Koskapa yksiavioisuus on syntynyt taloudellisista syistä, niin eikö se häviä, kun nämä syyt häviävät?

Voitaneen täydellä syyllä vastata: se ei ole ainoastaan häviämättä, vaan pikemminkin toteutuu vasta silloin täydellisesti. Sillä tuotannonvälineiden muuttuessa yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi häviää myös palkkatyö, proletariaatti, siis se pakko, joka panee tietyn – tilastollisesti laskettavissa olevan – määrän naisia antautumaan rahasta. Prostituutio häviää, mutta yksiavioisuus, sen sijaan että häviäisi, tulee lopulta todellisuudeksi – miestenkin osalta.

Miesten asema muuttuu siis joka tapauksessa suuresti. Mutta naistenkin, kaikkien naisten, asemassa tapahtuu huomattava muutos. Tuotannonvälineiden siirtyessä yhteisomistukseen yksityinen perhe lakkaa olemasta yhteiskunnan taloudellinen yksikkö. Yksityinen taloudenpito muuttuu yhteiskunnalliseksi. Lasten hoito ja kasvatus tulee yhteiskunnalliseksi asiaksi: yhteiskunta on huolehtiva kaikista lapsista samalla tavalla, olkoot he aviollisia tai aviottomia. Sen ansiosta häviää suru ’seurauksista’, joka tänään on oleellisin yhteiskunnallinen – niin moraalinen kuin taloudellinenkin – tekijä, joka estää tyttöä antautumasta huoletta rakastamalleen miehelle. Eikö se ole riittävä syy siihen, että sukupuoliyhteys muuttuu vähitellen vapaammaksi ja julkinen mielipide neitosen kunniasta ja naisen häpeästä samalla väljemmäksi? Ja vihdoin, emmekö ole nähneet, että nykymaailmassa yksiavioisuus ja prostituutio ovat tosin vastakohtia, mutta erottamattomia vastakohtia, saman yhteiskuntajärjestyksen kohtioita? Voiko prostituutio hävitä viemättä samalla yksiavioisuutta mukanaan kadotukseen?” [2]

Kurjuus on luokkataistelun moottori yleensä. Naisten ja miesten erilaisen aseman vuoksi on olemassa erityisiä seikkoja, jotka ajavat työläisnaisia luokkataisteluun. Käsillä olevan tutkimuksen avulla pyrimme selvittämään niitä seikkoja sekä saavuttamaan yleensä laajemman ymmärryksen sukupuoli- ja luokkakysymyksistä Suomessa, jotta kykenemme paremmin joukkotyöhön sekä ottamaan opiksi tuosta joukkotyöstä.

Käsittelemme ensin omistavaa luokkaa sukupuolinäkökulmasta, sitten siirrymme sukupuolittuneen riiston tutkimuksen kautta kysymykseen työn ja perheen yhdistämisestä sekä naisesta eräänä tärkeimpänä työvoimareservinä kapitalismissa. Tulemme maalanneeksi kuvan työläisnaisten kurjuudesta, joka johtaa meidät kysymykseen prostituutiosta. Tämän jälkeen tutkimme naisten ammatillista järjestäytymistä ja puoluekannatusta Suomessa, mistä etenemme Suomen naisasialiikkeiden historian esittelyyn. Lopuksi käännämme katseemme teoriasta kohti käytäntöä, ja esittelemme seikkoja, jotka johdattavat alkuun käytännön työssä.

Hallitseva luokka ja naiset

Aloitetaan tarkastelu tuloeroista. Niissä näkyvät selvästi sukupuolittuneen omistuksen seuraukset, mutta ne eivät vielä pureudu itse ilmiöön. Tutkimuksessa onkin tämän jälkeen väistämättä siirryttävä itse omistuksen pariin. Suomessa ”[m]iehistä alimpaan [tulo]viidennekseen kuuluu 15 % ja ylimpään 29 %. Naisista alimpaan sijoittuu 26 % ja ylimpään 11 %.” [3]. Tämä ei kuitenkaan kerro vielä historiallisesta suuntauksesta, joka on mielestämme vieläkin osuvampi ja kuvaavampi.

Suomessa hallitseva luokka supistuu. Vuosina 1966–76 tuloerot tasoittuivat huomattavasti, mutta sen jälkeen ne ovat kääntyneet nousuun, varsinkin 90-luvun laman myötä. 90-luvun lama oli voimakas hyökkäys paitsi työväenluokkaa, myös suomalaisen porvariston “heikompia aineksia” vastaan. Lamaa seurannut työllisyyskehitys pienensi työtulojen eroa koko väestössä, mutta toisaalta samalla koettiin suurituloisten omaisuustulojen voimakasta kasvua. [4].

Suomen sisällä omistuksen keskittyminen on kuitenkin paljon pienempää kuin maailmanlaajuisesti. Tämä puoltaa kantaamme, että imperialismi on aikaamme hallitseva ilmiö. Rikkain prosentti omistaa nykyisin puolet kaikesta maailmassa, ja rikkain kymmenys omistaa 87,7 %. Miljonäärien määrä on kasvussa, mutta on tulkittava, että se johtuu ennen kaikkea yleensä uusien arvojen tuotannosta. [5]. Rikkaiden määrän lisääntyminen ei sulje pois omaisuuden keskittymistä, pikemminkin se mahdollistaa sen. Esimerkiksi Suomessa 1993–2000 käytettävissä olevien tulojen kokonaiskasvusta ylimmälle yhdelle prosentille meni 18 % [6].

Suomessa tuloerojen kasvu eroaa ratkaisevasti monista muista maista, joissa tuloerot ovat viimeaikoina kasvaneet: Suomessa kasvu ei johdu juurikaan ansiotuloerojen kasvusta vaan pääoman kasautumisesta [7]. Tähän liittyen viime vuosina on koettu suhteellisen liikaväestön, erityisesti eläkeläisten ja työttömien, määrän kasvua [8]. Nuoret aikuiset ovat yliedustettuina köyhimmässä väestössä ja aliedustettuina rikkaimmissa osissa [9]. Osittain tämä ratkeaa siten, että varttuessaan nykyisiä nuoria aikuisia kohoaa hallitsevaan luokkaan, osittain taas hallitsevan luokan supistumisen kautta.

Helsingin pörssiin noteeratusta 141 osakkeesta vain kolmessa on enemmän nais- kuin miesomistajia. Osakkeet ovat Stockmann B, Marimekko ja Elisa. Tässä ei kuitenkaan ole huomioitu omistusosuuksia, minkä vuoksi näiden osakkeiden naissijoittajien suuri henkilölukumäärä vääristää tilastoa. Tutkimuksessa ei myöskään huomioitu esimerkiksi ns. instituutiosijoittajia, jotka omistavat esimerkiksi Stockmannin B-sarjan osakkeista yli puolet. Myöskään ulkomaisia yksityisomistajia ei ole laskettu.

Helsingin pörssin suomalaissijoittajista 42 % on naisia, mutta omistus on keskittynyt miehille, jotka hallitsevat 70 % kaikista osakevaroista. 25 menestyneimmän OMX Helsinki 25 -listan osakkeista vain yksi, Elisa, on omistajiensa määrältään naisenemmistöinen. 16 suomalaisesta First North -osakepörssin kasvuyhtiöstä yksikään ei ole naisenemmistöinen. Niistä suurimmassa osassa on yli 80 % miesenemmistö. [10].

Riihelän, Sullströmin ja Tuomalan kiinnostavassa tutkimuksessa huomautetaankin, että nykyisin on käynnissä “pääomatulojen entistä voimakkaampi keskittyminen miehille. Eriytetyllä tuloverotuksella on ollut vuorostaan keskeinen rooli pääomatulojen osuuden kasvattajana. Suurituloisimman yhden prosentin tuloissa pääomatulon osuus koostuu suurelta osin miesten saamista pääomatuloista. Esimerkiksi vuonna 2011 naisten pääomatulojen osuus ylimmän yhden prosentin pääomatuloista oli 14 prosenttia.” Suomessa pitemmän aikavälin tuloon perustuvat erot ovat myös olleet kasvussa viime aikoina. [11]

Omistuksen ja vallan keskittymistä porvarismiehille kuvaa hyvin se tosiasia, että EK:n hallituksen 20 jäsenestä vain 4 on naisia [12]. Voidaankin kiistatta todeta, että Suomen hallitseva luokka on hyvin miesvaltaista ja omistus on jatkuvasti miehistymässä. Tämä synnyttää pyrkimyksiä mm. naisten karsimiseksi hallitsevasta luokasta, mikä aiheuttaa miesten ylivallan vahvistamista hallitsevassa luokassa ja yleensä väestössä.

Sukupuolittunut riisto

Anu Suoranta erittelee väitöskirjassaan ajoittain idealistisesta kielenkäytöstään huolimatta tarkasti työläisnaisten ja -miesten palkkaeroja ylläpitävät yhteiskunnalliset toimijat: ”Mies- ja naistöiden eriytyminen ja jaon pysyvyys tai työn luonne itsessään ei yksinomaan automaattisesti selitä sukupuolten palkkahierarkiaa. Kyse on määrittelyistä, arvoista ja arvostuksista, joita työmarkkinaosapuolet tekevät. Maailmansotien välisenä aikana teollisilla työmarkkinoilla määrittelyvalta oli pitkälti työnantajalla, sittemmin määrittelyyn on osallistunut myös ammattiyhdistysliike. Toisen maailmansodan jälkeen myös valtiovalta otti avoimesti palkkasäännöstelypäätöstensä lähtökohdaksi sukupuolten erilaisen kohtelun ja oli näin vakauttamassa naisten ja miesten palkkaeroja.” [13].

Jaotellaan kotitalouksia ensin hyvin karkeasti. Suurituloisimpia ovat ylemmät toimihenkilöt (11 % kotitalouksista) ja yrittäjät (6 %). Mediaania korkeammalle pääsevät alemmat toimihenkilöt (16 %) ja työntekijät (19 %). Alle mediaanin saavat eläkeläiset (30 %) ja opiskelijat (3 %) sekä kaatokategoria muut (10 %), joka sisältää esimerkiksi työttömiä. Kuhunkin ryhmään kuuluu hyvin erilaisia talouksia, mutta karkeana jaotteluna pystytään sanomaan, että suurituloisimmat kotitaloudet (17 %) ovat vihollisia, kun taas loput ovat kansaa. [14].

Tuloluokassa 0–39 999 bruttona vuodessa on merkittävästi työelämän ulkopuolella olevia. 0–13 999 tienaavissa kotitalouksissa ammatissa toimivia on keskimäärin 0,11. 14 000–19 999 tienaavissa luku oli 0,13, ja 20 000–39 999 se oli 0,48. Kahteen ensimmäiseen luokkaan kuuluu paljon yksinäisiä työttömiä tai osa-aikatyöläisiä (kotitalouden keskimääräinen koko 1,07 ja 1,11). Kolmannessa luokassa on jo useammin muitakin, keskimääräinen koko on tässä luokassa 1,62. Kahdessa ensimmäisessä lasten määrä on vähäinen (0,02 ja 0,03), kun taas kolmannessa se on jo enemmän (0,20). Tästä voidaan päätellä, että luokkaan kuuluu monia yksinhuoltajia mutta myös pariskuntia. Nämä voidaan myös elintasoltaan asettaa järjestykseen, sillä käytettävissä olevien rahatulojen määrä kasvaa kotitalouden kokoa nopeammin. Vielä viimeisessäkin luokassa on kyse pienistä tuloista, sillä tulot eivät ole paljoa yli 2 000 euroa kuussa henkilöä kohden. Vasta tuloluokassa 120 000–139 999 kuukausittain käytettävissä olevat rahat nousevat henkilöä kohden yli 2 000:n. Kun lapset huomioidaan puolikkaina, viimeinen alle 2 000:n jäävä tuloluokka on 70 000–99 999. [15].

Työläisnaisen euro ei ole 80 työläismiehen senttiä – vaan 76,6 [16]. Keskimäärin naisen euro on 80,8 senttiä [17]. Lisäksi tilanne julkisella sektorilla on paljon yksityistä heikompi [18]. Yleensä naisten ja miesten palkkaero on noin 80 % säännöllisen työajan kuukausiansioissa, mutta vuosittaisissa kokonaisansioissa ero onkin 70 %. Ero johtuu naisten vajaatyöllisyydestä. Lisäksi tilanne maahanmuuttajanaisilla on muita naisia ja muita maahanmuuttajia selkeästi heikompi. [19].

Tilastojen mukaan palkkaus sukupuolten välillä on sitä tasaisempaa, mitä nuorempia ikäryhmiä tarkastellaan. Tämän perusteella on esitetty, että palkkaerot olisivat supistumassa omalla painollaan ajan kuluessa. [20]. Tämä on kuitenkin virheellistä, sillä nuorten palkkataso on yleensä selvästi vanhempien ihmisten palkkatasoa matalampi [21]. Voidaankin katsoa, että naisten palkat polkevat suunnilleen paikallaan iästä riippumatta, kun taas miesten palkat nousevat iän myötä. Myös Suoranta vahvistaa tämän historiassa [22]

Nämä tilastot kertovat, että tulojen epätasa-arvo naisten ja miesten välillä työväenluokassa on hieman suurempi kuin väestössä keskimäärin ja että eroja ei voida tarkastella yksinkertaisesti esimerkiksi tuntipalkkoina. Luvussa 76,6 % kyse on kokopäiväisten palkansaajien tuloista, joten asiaa ei selitä kuitenkaan naisten miehiä pienempi työvoimaosuus (naiset: 63,4; miehet: 67,1) tai naisten tekemä alityö eri muodoissaan (tähän kysymykseen palataan myöhemmin). Sen selittää vain suurempi naisiin kohdistuva riisto. Tämä on kiistämätöntä.

Palkkaeroja löytyy paitsi alojen väliltä myös alojen sisältä. Yhtäältä on naisten ja miesten aloja, joista miesten alat ovat ”arvostetumpia”, mikä on kiertoilmaus sille, että ne tuottavat enemmän arvoa porvaristolle. Toisaalta yhden alan sisällä itse alasta riippumatta miehet sijoittuvat erilaisiin tai ”erilaisiin” työtehtäviin kuin naiset, jolloin miehet ovat jälleen taloudellisesti ylemmässä asemassa. [23].

Epäsuhta naisten ja miesten palkkojen välillä on vanha, ja sitä on osaltaan ylläpitänyt se, että palkat ovat historiassa parhaimmillaankin kohonneet vain yhtä paljon. Kutomatyöläisten liitto huomauttikin vuonna 1907: “Voidaksemme päästä siihen, että naiset saisivat saman palkan kuin miehetkin, niin olisi heille vaadittava jossain määrin ylempi korotus kuin miehille.” [24]. Tämän lainattuaan Suoranta toteaa, ettei ay-liike ole noudattanut tätä logiikkaa alkuvaiheensa jälkeen. Väitöskirjassaan hän käy läpi ensisijassa 20- ja 30-lukujen historiaa, mutta luo katseita myös myöhempään.

20-luvun lopulla kutomatyöläisten liiton esittämässä palkkavaateessa tavallisten työläisnaisten palkaksi esitettiin 80 % miesten palkasta, erikoisempien miesammattien osalta puhuttiin enää vain 50–60 prosentista miesten palkasta. Vaikka vaade ei mennyt läpi, se vahvisti sukupuolten palkkarakennetta. Vuosi 1945 oli naisten palkan huippuvuosi. Silloin se oli 70 % miesten palkasta. Tulevina vuosina naisten palkkakehitys kääntyikin miesten palkkakehitystä heikommaksi. [25]

Teoksessaan Suoranta tutkii työläisnaisten aseman eroa työläismiesten asemaan 20- ja 30-lukujen Suomessa, ja piirtää monia historiallisen kehityksen suuntaviivoja. Hän osoittaa, kuinka naisten alempi ansiotaso ei johtunut ainoastaan palkkaeroista, vaan myös eroista toteutuneessa työajassa. Naiset olivat vajaasti työllistettyjä päivän, viikon, kuukauden ja vuoden mittaan. Naiset tekivät alitöitä, mm. pätkätöitä [26]. Käytäntö saattoi monien työläisnaisten ansiotason elintasominimiin ja ajoittain sen alapuolelle. Tällä tavoin saatiin taottua naisista työväenluokan joustavin osa: he harrastivat auliisti työajan vapaaehtoista pidentämistä ansioidensa kohottamiseksi edes lähes inhimillisen elämän tasolle. [27].

Suoranta osoittaa, että toisen maailmansodan jälkeen omaksuttu työehtosopimuskäytäntö osaltaan edisti työläisnaisten pitämistä työläismiehiä heikommassa asemassa: “Työehtosopimuksilla itsellään ammattiyhdistysliike tavoitteli palkannousua, mutta samalla sopimisen voi tulkita sisältäneen rakenteen, jolla naisten palkkakehitys sidottiin miesten palkkojen kasvuun. Näin tulkittuna naisten palkat eivät voineet vapaasti nousta, ne voivat vain seurata miespalkkaa välimatkan päästä. Toiseksi miesten palkkaan kohdistuvat korotusvaateet eivät pitäneet sisällään velvoitetta naisten palkan vastaavasta kohoamisesta. Jälkimmäinen näkökohta mahdollisti näin ollen myös työehtosopimuksilla vahvistetun sukupuolten palkkaerojen kasvun. Sopimukset – ja myös ilman sopimuksia noudatettavat palkkakäytännöt – sisälsivät näin lähtökohtaisesti sisäisen epäsymmetrian ja onkin osoitettu, että sukupuolten palkkaerot ovat säilyneet ja myös kasvaneet vuosikymmeniä sopimusjärjestelmän läpimurron jälkeen. Palkkaeron pysyvyys viittaa näin ollen pikemminkin työehtosopimusten sukupuolen mukaiseen valikoivuuteen.” [28].

Muodollinen puoli jatkoi kuitenkin omaa kehitystänsä, ja Suomi ratifioi v. 1963 kansainvälisen samapalkkaisuussopimuksen. Kuten tunnettua se on toteutunut heikosti. Valaiskaamme vielä Suorannan väitteitä historialla: 70-luvun ajan suhteellisesti ja reaalisesti erot kyllä kavenivat, sitten suunta taas kääntyi, kun vuosina 1984-90 palkkaerot kasvoivat. Vuoden 1997 tutkimuksessa erot ovat laskeneet, mutta vain hieman. [29]. Nykyisin suunta on jälleen kielteinen, kuten aiemmin esittämästämme tilastoaineistosta huomataan.

Pelkästään työväenluokkaa ja sen petollisia johtajia ei tietysti voida tilanteesta syyttää, itse porvaristokin oli naisten alempaan palkkaukseen hyvin tyytyväinen. Tämä tulee esille monissa yksityiskirjeissä, joita Suoranta esittää teoksessaan. Hän saattaa myös päivänvaloon porvariston kartellit 20- ja 30-luvulla, joissa sovittiin minimi- ja maksimipalkoista sekä kiellettiin omavaltaiset palkankorotukset. Näin nämä kartellit myös omalta osaltaan estivät naisten palkkojen nousua. Kartellit olivat täysin laillisia, ja niiden nykyisenä perinnönjatkajana on EK.

On kysyttävä, miksi taistelu naisten palkkojen puolesta ei ole ollut miehiä tehokkaampaa. Tähän löydetään helposti syitä. Suoranta selittää sitä osaltaan. Otaksumme perustavaksi syyksi sen, että karkeasti yleistäen nainen on joko yksineläjä, yksinhuoltaja tai parisuhteessa. Viimeisessä tapauksessa on usein paremmin tienaava mies, jonka palkan merkitys on kotitaloudelle tärkeämpi, ja siksi naisen työtaistelua ei koeta yhtä tärkeäksi. Toisessa tapauksessa työtaistelun aiheuttamaa taloudellista epävarmuutta saatetaan pelätä lapsen tai lasten vuoksi. Ensimmäisessä tapauksessa on monesti kyse tilapäiseksi mielletystä sosioekonomisesta asemasta, minkä vuoksi taloudellista taistelua ei pidetä niin tärkeänä. Näiden lisäksi on paljon muita suuntauksia, jotka on otettava huomioon. Mielestämme kuitenkin tämän esityksen puitteissa voidaan rajoittua tähän, sillä käytännön työssä saamme paremmin tietoa kuin tilastoja tai kirjoja lukemalla.

Lasten vaikutuksesta kotitalouden taloudelliseen asemaan on siis suhteellisen selvää näyttöä. Tarkastellaanpa tilastoja. Yksinhuoltajien ja parien, joilla on lapsia, tulokehitys on ollut tarkasteluajanjaksoina 1990–2007, 2000–2007 ja 2006–2007 parhaimmillaankin vain samaa luokkaa kuin kaikkien kotitalouksien [30]. Yksinhuoltajien tulokehitys on ollut selvästi pienintä. Vuosi ennen laman puhkeamista 2006–2007 heidän tulonsa jopa laskivat 1,5 prosenttia. Selvästi parhaiten menee lapsettomilla pareilla. Tilastokeskus toteaakin, että “yksinhuoltajien ryhmä kuuluu nuorten ja ikääntyneiden yksinasuvien ryhmien lisäksi selkeästi muita kotitalouksia pienituloisempiin elinvaiheluokkiin”. Vuonna 2005 sekä yksinhuoltajien että kahden vanhemman lapsiperheiden tulojen kehitys katkesi. [31]. Tämän aineiston perusteella voidaan suhteellisen kiistatta esittää, että kapitalistisessa yhteiskunnassamme lapset, ihmiskunnan elämän jatkumisen edellytys, on alennettu pelkäksi patriarkaalisen sorron välineeksi.

Työn ja perheen yhdistäminen

Työn ja perheen tai lastenhoidon yhdistäminen on ollut keskeisiä kysymyksiä naisasialiikkeen historiassa. Kuvaten maailmansotien välisen ajan Suomea Anu Suoranta kirjoittaa: ”Yhteiskunnallistuneen työn laajeneminen, työntekijöiden suojelunormiston ja sosiaaliturvan kehityksen eriaikaisuus aiheuttivat työntekijöille, ja erityisesti tuleville yksinhuoltajille, toimeentulon ja arjen järjestämisen pulmia. Hankaluuksia tuotti kaikille lastenhoito ja myös esimerkiksi synnytyslomat muodostuivat työntekijöiden kannalta ongelmallisiksi, sillä ne olivat palkattomia.” [32].

Erityisesti työläisnaisten, mutta myös laajemmin naisten ahdinko nostatti tarvetta, intoa ja edellytyksiä ongelmien ratkaisemiseen. Yhdeltä suunnalta kysymystä pyrkivät ratkaisemaan porvarilliset naisasialiikkeet, toisaalta työväenliikkeet. Lopulta tehtiin erinäisiä reformeja, joilla helpotettiin naisten asemaa työmarkkinoilla ja työn ja perheen yhdistämistä. Maailman mitassa edelläkävijöitä tässä olivat Belgia ja Ranska, jotka ottivat jo 30-luvun alussa käyttöön lapsilisät. Norja seurasi vuonna 1946, ja Suomi ja Ruotsi vuonna 1948. Lisäksi äitiysavustusjärjestelmän ensiaskelet otettiin Suomessa vuonna 1937, perhelisät ja perheellisten verohelpotukset otettiin käyttöön vuonna 1944. [33].

Sama tematiikka koki tietyssä mielessä uuden heräämisen 60-luvulla Yhdistys 9:n myötä. Se ponnisti 60-luvun ”radikaaliliikehdinnästä”, joka oli todellisuudessa opiskelijoiden pikkuporvarillista vasemmistolaista liikehdintää. Järjestö kannatti idealistista sukupuolirooli-ideologiaa, jonka mukaan sukupuolten epätasa-arvo johtui eriävistä sukupuolirooleista (naisen roolina hoitaa perhe, miehen elättää se), ja se oli Suomen ensimmäinen feministiseksi luokiteltava järjestö. Sen pienestä koosta huolimatta se oli selvästi vanhoja järjestöjä isompi ja aktiivisempi. [34] Eräs sen tärkeimpiä aloja oli työssäkäyvien perheiden tukeminen esimerkiksi kannattamalla päivähoitojärjestelmää [35].

Lasten päivähoidon järjestäminen oli työläisnaisten huulilla Suomessa ensi kertaa jo 1900-luvun alussa, ja aktiivisemmin siihen palattiin toisen maailmansodan jälkeen sekä uudelleen 60-luvulla, sillä ongelmaan ei aiemmin oltu saatua ratkaisua. Esimerkiksi 40-luvun lopulla hoitoa sai 4-5 tuntia päivässä 12 000 lasta, mikä oli aivan riittämättömän vähän. Vielä vuonna 1965 9 % lapsista oli seimissä tai tarhoissa, 25 %:a hoiti kotiapulainen, ja loput olivat sukulaisilla tai perhepäivähoitajilla tai yksin kotona. Kun tähän lisätään vielä, että 50- ja 60-luvuilla naisten työssäkäynti lisääntyi Suomessa, tuloksena oli ongelman huomattava kärjistyminen entisestään, mikä mahdollisti sen osittaisen, tilapäisen, reformistisen ratkaisun. [36].

Päivähoitouudistuksen taakse ryhmittyivät Yhdistys 9:n lisäksi, Suomen naisten demokraattinen liitto, ay-naiset, monet puolueet, opiskelijat ja lastensuojelujärjestöt, ja sitä vastusti kokoomuksen ja maalaisliiton johtama ”agraari-oikeistorintama”. 60- ja 70-lukujen taitteessa ongelmaa pyrki tilapäisesti helpottamaan yksityissektorilla esimerkiksi Mannerheimin lastensuojeluliitto. Vuonna 1973 saatettiin voimaan uusi päivähoitolaki, joka pyrki takaamaan kaikille lapsille oikeuden päivähoitoon. [37].

Vastavetona naisten taistelulle työn ja perheen yhdistämisen helpottamiseksi ja reaktiona 70-luvun joukkotyöttömyyteen porvaristo alkoi ajaa ”äidinpalkkaa”. Puolueista sen takana oli keskusta ja osa SDP:stä ja kokoomuksesta. Äidinpalkkaa oli tarkoitus maksaa äidille, joka jätti menemättä töihin lasten hoitamisen vuoksi. Unioni teki tästä politiikasta oikean arvion, kun se katsoi, että äidinpalkka on osa suuren työttömyyden ajan työllisyyspolitiikkaa, jolla pyritään ajamaan naiset työmarkkinoilta. Naisten vaatimus ”perhetuesta”, joka siis maksettaisiin lapsiperheelle, ei vain äidille, meni läpi vuonna 1985. [38].

Monissa länsimaissa reformistinen työväenliike rakensi yhdessä ”maltillisen porvariston” kanssa hyvinvointivaltion 60-luvulla. Pohjoismainen ja suomalainen hyvinvointivaltio eroavat kuitenkin ratkaisevasti Keski-Euroopan hyvinvointivaltioista. Täällä sen perustana on kahden henkilön elättäjyys, jonka parina meillä on julkisia hyvinvointipalveluja. Ne ovat myöntäneet ja vahvistaneet naisten taloudellista itsenäisyyttä avioliitossa, mutta kääntöpuolena ne ovat osin heikentäneet yksinhuoltajien asemaa [39]. Tämä havaitaan selvästi lukuisissa tilastoissa, joita esiteltiin aiemmin kirjoituksessa. Voidaankin jälleen todeta, että kotitalouden muoto on merkittävä muuttuja, sillä se vaikuttaa suoraan naisen asemaan työmarkkinoilla.

Tästä voidaan siirtyä käsittelemään perheinstituutiota. Työväenluokkaisia naisia kohtaa ideologinen sorto ydinperheideaalilla. ”Nuoret työväenluokkaiset äidit … saattavat kokea uhkana itseensä kohdistuvan arvostelun (esimerkiksi puheen ’sossuäideistä’), ja puolustautuvat sitä vastaan korostamalla pärjäämistään ja hyvää äitiyttään rahanpuutteesta huolimatta. Lapsen hyvä hoitaminen voidaan nähdä näille naisille keinona tulla tunnistetuksi kunniallisina, vastuullisina ja kypsinä.” [40].

Hienostorouvien moralismeihin mukautumisen sijaan työläisnaiset vastaavat sosioekonomisen asemansa pakottamana pikemminkin murtautumalla ulos ydinperheestä: ”Työväenluokkaiseen perhekeskeiseen kulttuuriin saattaa kuulua ydinperheen sijasta laaja, lähisukulaisista koostuvat tukiverkosto, jonka olemassaoloa edesauttaa äidin nuoruus” [41].  Tässä havaitaan työväenluokkainen suuntaus kollektiiviseen lasten kasvattamiseen, joka toteutuu sosialismissa. Varttuneemmilla, usein ”keskiluokkaisilla” naisilla on sen sijaan hatarampi verkosto ja voimakkaampi ydinperheideaali. Heillä on myös usein aviomies, kun taas työväenluokassa isää pidetään taka-alalla, ei lasten kasvattajana – taloudellinen merkitys kylläkin hyväksytään tavallaan äitiyden mahdollistajana. Toisaalta, koska näiden lasten isät ovat usein myös työväenluokkaisia ja vähävaraisia, perheen elatuksessa nämä nuoret naiset korostavat mieselättäjyyden sijasta yhteiskunnan tukea. [42].

Tilanne varhaiskasvatuspalveluiden suhteen ei ole nykyisin sikälikään hyvä, että esimerkiksi ”[k]otona hoidettavilla alle 3-vuotiaan sisaruksilla ei ole Suomessa oikeutta laadukkaisiin varhaiskasvatuspalveluihin, ei edes osa-aikaisesti, elleivät vanhemmat luovu sisaruksista maksettavista hoitorahasta ja hanki palveluja lapsilleen” [43]. Vaikka olosuhteet ovat näinkin heikot, tulevaisuus näyttää silti synkemmältä.

Nykyisin Sipilän I hallitus on hyökännyt voimakkaasti esimerkiksi lasten päivähoito-oikeutta vastaan, mikä on suoraan hyökkäys työläisnaisia vastaan. Laajemmin hyökkäykset kohdistuvat julkiseen sektoriin, jolla naisista työskentelee 40 %, kun taas miehistä vain 14 %. Lisäksi kolmannes kaikista naisista on nimenomaan kuntasektorilla, jota uhkaavat kovimmat leikkaukset. [44]. Tässä nähdään jälleen naisten asema työvoimareservinä. Sipilän johtama hyökkäys on kaksiteräinen miekka: yhtäältä se iskee naisiin työläisinä julkisella sektorilla, toisaalta se iskee naisiin julkisten hoivapalvelujen tarvitsijoina, erityisesti työn ja perheen yhteensovittamiseksi. Taistelu näitä leikkauksia vastaan onkin oletettavasti eräs merkittävä kenttä naisten luokkataistelun lietsomiselle nykyisissä oloissa.

Työvoimareservi

Naisten työ on aina ollut epävarmaa. Tavallisesti tämä koskettaa erityisesti pikkuporvariston naisia, esimerkiksi virkanaisia, mutta erityisesti lama-aikoina kuten 30-luvulla ongelma tuli polttavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi erityisesti nimenomaan työläisnaisten keskuudessa [45]. Tämä johtuu siitä, että naisvaltaisilla aloillakin miehet ovat tavallisesti naisten työtä valvovissa asemissa, ja luonnollisesti ensin lakkaa työläisen työsuhde ennen kuin työnvalvojan. Työläisnaiset ovatkin eräs miesvaltaisen kapitalistisen yhteiskunnan tärkeimmistä työvoimareserveistä.

Suoranta kirjoittaa: ”Toisin kuin monissa Euroopan maissa, Suomessa tekstiilialan naisia – edes aviovaimoja – ei lamankaan oloissa uhannut järjestelmällinen työelämästä kotiin palauttaminen. Kasvava teollisuus tarvitsi yhä enenevässä määrin työvoimaa, niin naimattomia kuin myös naimisissa olevia. Työntekijämäärän lisääntymisen rinnalla tai ehtona kulki siis työurien pidentyminen.” [46].

Tämä oli yksi suuntaus, mutta samalla vaikutti myös toinen, alityön teettäminen: erityisesti laman aikana naisten työaikaa lyhennettiin [47]. Porvaristo siis pakotti erityisesti naiset joustamaan työajassa nimenomaan alaspäin. Tämän avulla kyettiin rinnan valmistelemaan edellytyksiä tuotannon laajentamiselle sekä sopeuttamaan tuotantoa pulaan. Alityön teettäminen on tuotantovoimien tuhoamisen merkittävä muoto, mutta se on historiassa esiintynyt aina rinnan yhtäaikaisen joukkotyöttömyyden kanssa. Seurauksena alityöstä on työttömyyden tavoin elinolojen kurjistuminen. Maailmansotien välisenä aikana palkkaa jouduttiinkin ajoittain täydentämään erinäisillä avustuksilla, mikä nykyiseen tapaan kosketti erityisesti yksinhuoltajia [48].

Nykyisin ja odotettavassa lähitulevaisuudessa elämme imperialistisen kapitalismin kriisin ja talouspulan aikaa. Tuotanto ei juuri kasva tai jopa laskee imperialistisissa maissa, ja globaalistikin merkittävä osa aineellisesta kasvusta on tuotantovälineiden kehityksen ansiota. Siksi nykypäivänä Suomessa lama merkitsee lukuisille työläisille työttömyyttä, lukuisille taas alityön teettämistä. Sukupuoli, siviilisääty, jälkikasvu, ikä ja koulutus ovat oleellisia muuttujia näitä tilastoitaessa. Tässä havainnollistuu naisten asema työvoimareservinä.

Historiallisena vahvistuksena tälle arviollemme toimii Unionin osuva mutta idealistinen kanta 70-luvun äidinpalkka-keskusteluun: ”Tavallinen nainen on Suomessa edelleenkin työvoimareservin asemassa. Kun työvoimaa tarvitaan, maalaillaan kuvaa aktiivisesta, työssäkäyvästä vapaasta naisesta. Kun työtä ei ole, aletaan rakentaa kuvaa lämpimästä äitihahmosta, joka onnellisena puuhailee lastensa kanssa kotona.” [49].

Ei kuitenkaan tarvitse odottaa mitään suurta lamaa, sillä naiset ovat jo nyt selvästi yliedustettuina määrä- ja osa-aikaisissa töissä [50], mikä on jälleen tärkeä tekijä, kun naiset katsotaan työvoimareserviksi. Lisäksi synnytysikäisten naisten on erityisen vaikea saada vakituista työtä. Määräaikaisuus aiheuttaa toimeentulo- ja urahaittoja sekä epävarmuutta tulevaisuudesta. Tarkastellaan määräaikaisissa työsuhteissa olevia ihmisiä. Vuonna 2007 69 % tällaisista naisista ja 58 % miehistä oli vastentahtoisesti määräaikaisina. Edelleen vuonna 2009 23 000 henkilöä eli n. prosentti kaikista palkansaajista oli vuokratyösuhteessa – heistä 2/3 oli naisia, yleensä nuoria. [51].

Suoranta vertaa osuvasti nyky-Suomessa vallitsevia naisten epävarman työn muotoja sekä nykyisiin puolisiirtomaihin että Suomen omaan historiaan: ”[Historiallisen forssalaisen tehtailijan Isak] Julinin tapa käsittää työsuhde on lähellä saksalaisessa globalisaatiotutkimuksessa todettua työsuhteiden muuttumista työsopimuksista kauppasopimuksiksi. Juha Siltalan mukaan tällaisessa työsuhteessa vain työsuorituksesta maksetaan, kun taas tuottajana olemisen kustannukset kaatuvat työntekijälle itselleen: hän vastaa vanhuudestaan, sairaudestaan ja perhevelvoitteistaan. Myös työsuhteiden katkokset, ajat jolla työnantajalla ei ole tarjota työtä, ovat samassa logiikassa osa työntekijän omavastuuta, joskin toki työntekijältä edellytettävissä asenteissa on nähtävissä eroja eri aikoina. Menneisyyden sittemmin sivuutetuiksi tulleet omavastuukäytännöt ovat uudelleen läsnä nykyisyydessä, sillä sopimusyhteiskuntaa edeltäneiden työmarkkinakäytäntöjen samankaltaisuudet nykytilanteeseen nähden ovat ilmeisiä. Yhtymäkohtia on nähtävä paitsi katkoskohdissa, työttömyystilanteiden, sairauksien ja vanhuuden vastuiden painottumisessa työntekijöille ja myös työtaitojen ja -kyvyn ylläpidossa ja hankinnassa.” [52].

Naisten käyttö työvoimareservinä epävarmoin ja alitöisin työsuhtein aiheuttaa haasteita työajan lyhentämisvaatimuksille: ”Useiden naistyöntekijöiden toimeentulo oli työssäkäynnistä huolimatta epävarmaa. Työtätekevien köyhien arjen kokemus herättää epäilyn ammattiyhdistysliikkeen 1930-luvulla vaatiman ’työajan lyhentämisen’ -sanoman kantavuudesta. Sanoman perillemenoa vaikeutti varmasti jo pelkästään se, että 30-tuntinen työviikko tai järjestely, jossa työtä tehtiin vain joka toisena viikkona, oli alhaisine ansioineen jo sellaisenaan verraten kovaa realismia. Usko työn jakamisesta, ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvallasta ja idealismi lisääntyvästä vapaa-ajasta ei ehkä ollut vajaata työviikkoa ja sen päälle toista, kenties kolmattakin katkonaista matalapalkkatyötä tekevän työntekijän ajatuksissa päällimmäisinä.” [53]. Tällä emme halua kiistää pyrkimystä työajan lyhentämiseen, vaan nostamme esiin eräitä haasteita, joita se mahdollisesti saattaa kohdata Suomen työväen kaikkein sorretuimpien osien keskuudessa. Näihin haasteisiin työväenliikkeen on kyettävä vastaamaan.

Kysymys prostituutiosta

Prostituutio on vanha ilmiö, ja Suomen historiassa porvarillinen ja työläisnaisliike ovat vääntäneet siitä kättä jo pitkään. Väittelystä on helppo nähdä monia perustavia eroja näiden kahden luokkaliikkeen välillä: ”Työläisnaiset hyökkäsivät erityisesti porvarillista kaksinaismoraalia vastaan ja vetivät vastuuseen koko vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän. Porvarisnaisten tavoitteena taas oli ennen muuta perheiden ja kotien puhdistaminen epäsiveelliseltä saastuneisuudelta. He asettivat naiset uuden moraalin vartijoiksi.” [54]. Moralisointien lisäksi porvaristo turvautuu poliisivoimaan ”taistellessaan” itse aiheuttamaansa ja ylläpitämäänsä prostituutiota vastaan, mutta se ei ehdottomasti halua puututtavan sen yhteiskunnallisiin syihin, sillä se asettaisi koko heidän luokkavaltansa kyseenalaiseksi.

Toinen on työväen kanta. Esimerkiksi työläisaktivisti Miina Sillanpää ei nähnyt porvarien tavoin prostituoitua uhrina, vaan katsoi sen syyksi kapitalistisen köyhyyden. Samaa kantaa esiintyi jonkin verran myös Unionissa, esimerkiksi Lucina Hagmanilla. [55].

Myöhemmin historiassa törmäämme kysymykseen prostituutiosta aivan toisessa yhteydessä. 90-luvulla koitti tunnetusti Suomessa raskas lama. Vuonna 1996 Unioni antoi lausunnon naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen toteutumisesta. Siinä kritisoitiin seksin kaupallistumista 90-luvulla, ja nostettiin esiin huonosta työtilanteesta johtuva naisten työelämäongelmien kasvu. Esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä naiset eivät uskaltaneet valittaa, sillä he pelkäsivät työttömäksi joutumista. [56]. Tämä täydentää kuvaa naisten pakotetusta seksityöstä. Kurjuudessa vailla riittävää työtä elävä nainen saattaa täydentää elantoaan prostituutiolla, ja työttömyyttä pelkäävä nainen antautuu työpaikallaan ahdisteltavaksi. Samaan aikaan alkoi Suomessakin kasvaa siirtolaisväestön osuus ammattimaisessa prostituutiossa ja seksityössä.

Nyky-Suomessa tapaamme suhteellisen laajassa mitassa yhä tällaista ahdistelua työpaikoilla sekä tietysti avioliiton muodossa, jolloin nainen hulppean elintason tai edes toimeentulon vuoksi myöntyy avioliittoon, joka on hänen kannaltaan lähinnä seksiä ja muita kotitöitä. Suomessa esiintyy myös prostituutiota sanan varsinaisessa mielessä. On suhteellisen hyväosaisia luksusprostituoituja, jotka myyvät hyvään hintaan seksiä ökyrikkaille julkkiksille ja liike-elämän pohatoille. On opiskelijoita, jotka hakevat ajoittaisella prostituutiolla rahoitusta opintoihinsa. Ja on nuoria naisia, myös alaikäisiä, jotka kovien sosiaalisten paineiden edessä antautuvat toisinaan saadakseen jonkin muotivaatteen tai uuden älypuhelimen.

Emme ole laajasti tutkineet prostituutiota tämän päivän Suomessa. Katsomme, että prostituutio eri muodoissaan häviää luokkien hävitessä. Yksityisomistuksen lakkauttaminen on suuri askel tällä tiellä, sillä se hävittää myös työväenluokan loputtoman kurjuuden, joka on varsinaisen prostituution ensisijaisena syynä. Se lopettaa myös työttömyyden uhan, joka pakottaa naisia alistumaan seksuaaliseen häirintään työpaikoilla. Yksityisomistuksen lakkauttaminen on myös siirtymistä kohti porvarillisen ydinperheinstituution korvautumista proletaarisella yhteistaloudella, mikä murentaa avioliittomuotoisen prostituution perustan. Prostituution koko kirjo ei kuitenkaan katoa itsestään yksityisomistuksen lakkauttamisen tietä, vaan se vaatii aktiivista taistelua naisten aseman parantamiseksi, taistelua yhteiskunnallisen sukupuolieron hävittämiseksi.

Ammatillinen järjestäytyminen ja puoluekannatus

Naisten ammatillinen järjestäytyminen kokonaisuudessaan on hieman miehiä suurempaa. Vuonna 2013 kaikkien keskusjärjestöjen alaisuudessa olevista henkilöistä yhteensä 54,8 % oli naisia, mikä on 0,1 prosenttiyksikköä enemmän kuin vuonna 2009. Kun siirretään katse SAK:hon, tilanne muuttuu. Sen jäsenistöstä 46,5 % on naisia (v. 2009: 46,3 %). Tämän perusteella voidaan todeta, että työläisnaisten ammatillinen järjestäytyminen on hieman, muttei merkittävästi työläismiehiä vähäisempää. Selvemmin erot saadaan esille, kun vertaillaan nais- ja miesvaltaisten liittojen määrää. Liitto käsitetään nais- tai miesvaltaiseksi, kun sen jäsenistöstä vähintään 61 % edustaa tiettyä sukupuolta. SAK:n alaisista liitoista 52,6 % on miesvaltaisia, naisvaltaisia on vain 21,1 %. Loput 26,3 % käsittää ne liitot, joissa kaikkien sukupuolten edustus osuu välille 0–60 %. Kaikkien keskusjärjestöjen osalta tilanne on, että naisenemmistöisiä on 42,0 % ja miesenemmistöisiä 37,7 %, eli tilanne on aika tasainen, mutta on pantava merkille, että tämä ei kerro tilanteesta työväenluokan vaan koko ammatillisesti järjestäytyneen väestön keskuudessa. [57].

Jäsenistön määrän lisäksi on huomioitava myös liittojen hallitukset. SAK:lla tilanne on paras, sillä sen 20-paikkaisesta hallituksesta jopa 8 on naisia. Naisten osuus hallituksessa, 40 %, on siis hieman jäsenistön kokonaisuutta pienempi. Näinkään kohtuullinen tilanne ei kuitenkaan ole jatkunut vielä kovinkaan pitkään. AKAVAn 21:stä hallituslaisesta vain 14,3 % on naisia, ja STTK:n hallituksen 26 jäsenestä 34,6 % on naisia. AKAVAlla epäsuhta jäsenistön ja hallituksen välillä on suurin: sen jäsenistöstä 52,7 % on naisia, toisin sanoen sen jäsenistössä on 3,5 kertaa enemmän naisia kuin sen hallituksessa. STTK:n jäsenistöstä 3/4 on naisia. Keskusjärjestön naisvaltaisuus selittyy sillä, että useimmat naisvaltaiset sosiaali- ja terveysalan liitot ovat sen alaisuudessa. STTK:n jäsenistön ja hallituksen naisten suhde on noin 1/2. [58].

Miehisyyden lisäksi liittoja vaivaa myös ikääntyminen. Kaikista liitoista alle kolmekymppisiä on vain 13,5 %, mikä on TEM:n tutkimuksen mukaan jonkin verran yläkanttiin. SAK:ssa vastaava luku TEM:n arvion mukaan on niin ikään 10 prosentin luokkaa. Lisäksi alle kolmekymppisissä naisia on huomattavasti miehiä enemmän (9,5 % vs. 16,9 %). 30–60-vuotiaiden osuus on liitoissa hallitseva. [59].

Suoranta tuo väitöskirjassaan esiin liittojen miesvallan historiaa: “Naisten edustus laski ammattiyhdistysliikkeen keskusjärjestön johdossa sosiaalidemokraattisen edunvalvontavallan yleistyessä, sillä vielä 1920-luvulla kommunistijohtoisen SAJ:n keskusjärjestötason päättäviin elimiin oli mahtunut mukaan nainen tai pari. Sosiaalidemokraattinen edunvalvonta ei enää tarvinnut yhdenkään, edes sosiaalidemokraattisen naisen (sora)ääntä. Voitaneenkin päätellä, että ryhmittyminä sekä kommunistit että naiset, pahimpina tietysti naiskommunistit, edustivat uhkaa yhtäältä hierarkkisen kansakunnan järjestystä ja toisaalta hierarkkisen työmarkkina-asetelman kannalta. Riski järjestyksen muutoksesta toisenlaisten äänten kuuluessa oli liian suuri, joten kyseiset ryhmät oli säilyttävän ja miehisen vallankäytön keinoin siivottava pois.” [60].

Hieman, kylläkin vain hieman, toisenlaista kuvaa saadaan tutkimalla puolueiden kannatuksia. SDP:n kannattajakunta on vanhaa: alle 50-vuotiaista vain 7,5 % äänesti sitä. Vasemmistoliiton kannattajakunta on sen sijaan nuorempaa: 12,9 % alle 50-vuotiaista. Tässä tärkeimpiä selityksiä lienee opiskelijapolitiikka ja imago. Tilanteen pitkittyessä on mahdollista, että vasemmistoliitto valtaa sosialidemokraattien paikan. [61].

Miesäänestäjistä kokoomusta kannatti 20,7 % ja naisista vain 11,9 %. Tämä heijastelee laajemmin naisten sijoittumista luokkakartalle. Tätä selitystä vastaan tosin perussuomalaisten naiskannatus on 16,3 % (mieskannatus 19,4 %), keskustalla 22,6 % (miesten 20,1 %). Osittain tämä voidaan selittää puolueiden suhteellisten kannatusten muutoksilla. SDP on selkeästi naispainotteinen: alle 50-vuotiaissa SDP:tä äänesti 11,2 % naisista ja vain 4,5 % miehistä. Koko väestössä ero on tasaisempi: 19,6 % vs. 16,7 %. Myös vihreät ja vasemmistoliitto ovat nuorten ja keski-ikäisten naisten suosiossa (23,6 % ja 13,5 %). [62].

Heti vaalien jälkeen tilanne kuitenkin muuttui. SDP nousi Ylen lokakuun mielipidemittauksessa toiseksi suurimmaksi puolueeksi 20,7 % kannatuksellaan, perussuomalaiset puolestaan tippuivat 9,8 %:iin. Keskustan ja kokoomuksen kannatus säilyi, muiden eduskuntapuolueiden laski. SDP:n kannatus on noussut erityisesti naisten keskuudessa, ja se on nyt 22,3 % tuloksellaan suurin puolue naisten keskuudessa. Vasemmistoliiton naiskannatus tippui vajaan prosenttiyksikön verran 6,6 %:iin vain kuukauden aikana, perussuomalaisilla se on vieläkin alhaisempi, vain 5,2 prosenttia. Naisten äänillä neljä suurinta olisivat SDP, keskusta, kokoomus ja vihreät. [63].

Kannatuksen muutokset vaalien jälkeen on tulkittavissa ennen kaikkea reaktioksi hallituksen leikkauspolitiikkaan. Perussuomalaiset yritti esiintyä “työväenpuolueena ilman sosialismia” ja “puolueena, joka on pienen ihmisen asialla”, mikä veti sosialidemokraatteihin pettyneitä äänestäjiä.

Naisasian historiaa Suomessa

1800-luvun lopulla naisasialiike rantautui Suomeen. Silloin perustettiin monet vanhat porvarilliset naisjärjestöt kuten Suomen Naisyhdistys (1884) ja Naisasialiitto Unioni (1892). Unionin historiikissa kirjoitetaan kuvaavasti näiden järjestöjen tavoitteista: ”Ylimpien luokkien naiset tavoittelivat itselleen mahdollisimman laaja-alaista vaikutusmahdollisuutta koko yhteiskuntaan, mutta ajoivat samalla naisten valtaosan eli työläisnaisten sitomista kotiin ja perheeseen” [64].

Porvarillisten naisjärjestöjen jäsenet olivat ”syntyperäistä yläluokkaista sivistyneistöä” ja ”uutta porvarillisiin arvoihin sitoutunutta keskiluokkaa” [65]. Hagnerin ja Fröstin kirjoittamassa Unionin historiikissa luonnehditaan osuvasti, kuinka heidän tavoitteensa olivat heidän luokkataustansa mukaisia: ”Naisasianaisten tarkoituksena oli saavuttaa yhteiskuntaluokkansa miesten kanssa tasa-arvoiset oikeudet. Keskeistä oli naisten työ- ja koulutusmahdollisuuksien parantaminen, sukupuolten eriarvoisuuden poistaminen lainsäädännöstä ja naisten poliittisten oikeuksien laajentaminen.” [66]. Porvarillinen naisasialiike oli osa kansallista projektia, ja siten se oli aikanaan rajallisessa mielessä edistyksellinen.

Kansalliset kertomukset kuvastavatkin hyvin kansakunta- ja sukupuolijärjestelmien yhteyttä: rohkeita sotilaita odottavat kotona perheen naiset, miehet ovat työteliäitä ja naiset hoivaavat kotona jne. Kirjassa Woman-Nation-State erotellaan naisten tehtäviä: 1) kansalaisten synnyttäminen, 2) kansallisuuden siirtäminen, 3) kansallisten rajojen ylläpitö, erityisesti kansallis-seksuaalinen kontrolli (naisen on otettava mies omasta kansallisesta ryhmästään), 4) nainen kansakunnan symbolina (esimerkiksi Suomi-neito), jonka kääntöpuolena ovat esimerkiksi raiskaukset sodassa, ja 5) porvarillinen naisasialiike vahvistaa sukupuolieroa ja ajaa yhteiskunnallista äitiyttä ”emansipaationa”, säätyläisnaiset harjoittavat porvarillista sortoa työläisnaisia vastaan mm. moralisoimalla näitä siveettömyydestä. Esimerkiksi maahanmuuttajia arvostellaan siitä, etteivät he hyväksy ”länsimaisia arvoja”, vaikkei niitä itsekään todellisuudessa noudateta, kuten nähdään esimerkiksi heidän suhtautumisestaan hijabiin tai homoseksuaalisuuteen [67].

Porvarillinen naisasialiike katsoi, että naisen heikomman aseman perustana oli naisten miehiä huonompi koulutus, mikä kosketti tuolloin lähinnä ylempiä yhteiskuntakerroksia. Kansainvälisten esikuvien kuten Wollstonecraftin ja J. S. Millin mukaisesti sukupuolten välinen työnjako katsottiin usein täysin luonnolliseksi asiaksi. Monesti painotettiin myös naisten ansiotyön tärkeyttä ”naisemansipaation” näkökulmasta. Tämä vaatimus on tiettynä historiallisena hetkenä ollut edistyksellinen, sillä se on kamppaillut naisten kotiorjuutta vastaan. Samalla siihen sisältyy kuitenkin historian saatossa nouseva taantumuksellinen puolensa: alempien yhteiskuntaluokkien naisten työ on aina ollut arkipäivää. Jo 1800-luvun lopulla Suomessa oli paljon työläisnaisia kaupungeissa, maaseutujen palkollisista piioista puhumattakaan. Ainoastaan säätyläisnaiset saattoivat viettää joutilasta elämää, ja ainoastaan säätyläismiehet saattoivat kiristää vaimojaan muistuttamalla joutilaisuudesta.

Jallinoja kirjoittaakin: ”Koska nimenomaan säätyläisnaisille oli ollut mahdollista ainakin kohtalainen joutilaisuus, on myös ymmärrettävää, että säätyläisnaisten luomassa naisasialiikkeessä korostettiin naisten velvollisuutta ja oikeutta työhön. Työläisnaisille vaatimus oli vieras, olihan työ heille suorastaan välttämätön pakko. Tilanteen erilaisuus piti varmasti osaltaan työläisnaiset loitolla naisasialiikkeestä.” [68].

Käsitellessään aihetta Engels on huomauttanut osuvasti: ”esitaistelijattaret, jotka ajavat naisten muodollista oikeutta antautua yhtä perusteellisen kapitalistisen riiston kohteeksi kuin miehet, ovat suurimmaksi osaksi välittömästi tai välillisesti edunsaajia kummankin sukupuolen kapitalistisesta riistosta” [69]. Hän jatkaa esittämällä näkemyksensä naisten vapautumisen edellytyksistä: ”Todellinen naisen ja miehen tasa-arvoisuus voi minun vakaumukseni mukaan tulla todeksi vasta sitten, kun pääoman kumpaankin sukupuoleen kohdistama riisto on poistettu ja kun yksityinen kotityö on muutettu julkiseksi teollisuudeksi” [70].

Tästä pääsemme esittämään käsityksemme naisten kapitalistisen riiston asemasta historiassa. Leninin sanoin: ”Porvariston asia on kehittää trusteja, ajaa lapsia ja naisia tehtaisiin, piinata heitä siellä, turmella ja tuomita äärimmäiseen kurjuuteen. Me emme ’vaadi’ emmekä ’kannata’ tällaista kehitystä, me taistelemme sitä vastaan. Mutta miten taistelemme? Tiedämme, että trustit ja naisten tehdastyö ovat edistyksellistä. Me emme halua kulkea taaksepäin, käsityöhön, esimonopolistiseen kapitalismiin, naisten kotityöhön. Eteenpäin trustien yms. kautta ja niitä pitemmälle sosialismiin!” [71].

Palataan Jallinojaan. Hän jatkaa porvarillisen ja työläisnaisliikkeen välisen suhteen kuvaamista: ”Sen sijaan kysymys äänioikeudesta ja vaalikelpoisuudesta oli työläis- ja naisasianaisille yhteinen; oikeudet puuttuivat molemmilta. Tämä sai työläisnaiset ja naisasianaiset joksikin aikaa yhteistyöhön.” [72]. Tässä lausunnossa kaunistellaan hieman totuutta. Unioni ja Työläisnaisliitto ryhtyivät yhteistyöhön yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puolesta vuonna 1904. Tätä ennen Unioni oli vastustanut äänioikeuden ulottamista kansaan, vaikka se oli kannattanutkin naisten äänioikeutta (siis säätyläisnaisten). Suomen Naisyhdistys ei halunnut tehdä asiassa yhteistyötä muiden edistyksellisten porvarien saati työväestön kanssa, vaan toimi mieluiten yksin. [73]

Kannat eivät kuitenkaan muuttuneet helposti eivätkä täysin. Unionissa esiintyi vielä äänioikeustaistelujen aikaankin paljon vastustusta yleiselle ja yhtäläiselle äänioikeudelle, mutta päälinja kannatti sitä ja johtohenkilöistä esimerkiksi Lucina Hagman. Sen sijaan Suomen Naisyhdistyksen Aleksandra Gripenberg väitti vielä 1906 uudistuksen jälkeenkin, että ”me emme ole valmiita”. [74]. Loppuvuodesta 1905 Suomen Naisyhdistys oli kuitenkin kääntynyt uudistuksen kannalle poliittisen ilmapiirin muutoksen myötä [75].

Äänioikeustaisteluissa hyödynnettiin monia keinoja. Unionille tärkeä työväline oli Martat, jolla oli suuri joukkotavoittavuus [76]. Naiset verkostoituivat äänioikeustaistelussa, johon ottivat osaa yhteistyössä naisasiajärjestöistä Unioni, Suomen Naisliitto ja Työläisnaisliitto. Lisäksi oli sortokausia vastaan erillinen naiskagaali. Osallistuminen vastarintaan tsarismia vastaan edisti myös naisten äänioikeutta. [77]. Osin myös toisin päin: fennomaaniselle liikkeelle demokraattisten oikeuksien edistäminen oli tärkeä osa kansallista projektia.

Vuoden 1918 luokkasodassa monet Suomen porvarillisista naisjärjestöistä ottivat osaa valkoisen Suomen tukemiseksi [78]. Työläisnaisten järjestöt kuten Suomen Työläisnaistenliitto tukivat Suomen kansan demokraattista vallankumousta. Vuosi 1906 äänioikeustaisteluineen oli yleensä Suomessa väestön aktiivisen poliittisen osallistumisen huippuvuosia, samoin vuosi 1918. Nämä vuodet myös osaltaan todistavat, että perustava ero on luokkaero, ei sukupuoliero, sillä naiset olivat ryhmittyneet luokkiensa mukaisiin leireihin.

Suomen suuriruhtinaskunnassa porvarillinen naisasialiike oli esimerkiksi työväenliikkeeseen ja raittiusliikkeeseen verrattuna hyvin pieni, siihen kuului alle 2 000 henkilöä, kun taas työväenliike ja raittiusliike olivat todellisia joukkoliikkeitä [79]. Laajemmassa naisliikkeessä osanotto oli suurempaa erityisesti marttatoiminnan ansiosta [80]. Sen sijaan esimerkiksi vuonna 1900 perustettu Työläisnaisliitto (vuodesta 1906 Sosialidemokraattinen naisliitto) oli porvarillisia naisjärjestöjä huomattavasti vahvempi [81].

Eroja selittää porvarillisen ja työläisnaisasian ero: ”Porvarilliset naisasianaiset eivät juuri osoittaneet ymmärtämystä työläisnaisten ongelmille. Myös ne, jotka puhuivat työläisnaisten puolesta, olivat kiinnostuneita naisen yksilöllisestä vapauttamisesta työväenluokasta esimerkiksi koulutuksen keinoin, eivät työväenluokan vapauttamisesta sinänsä.” [82]. Pienilukuisen sivistyneistön järjestöt olivat luonnollisesti pieniä verrattuna laajoja väestökerroksia koskeneisiin työväenliikkeeseen ja raittiusliikkeeseen. Tämä selittää myös laajemmin eroja liikkeiden välillä.

Välillä porvarisnaiset kuitenkin pohtivat kansan lähestymistä. Lähtökohta oli kuitenkin aina elitistinen ja holhoava, mikä kariutti yhteistyön lopullisesti. Unionin Maikki Friberg oli tässä suhteessa parhaita porvareita. Unionin historiikissa kuvataankin, että hän oli ”sydämeltään lähellä työväenluokkaa ja hänellä oli myös sosialistiyhteyksiä ulkomaille”. [83]. Myös toinen unionilainen, Lucina Hagman, oli lähellä työväestöä. Hänet kutsuttiin v. 1898 puheenjohtajaksi Helsingin työväenyhdistyksen naisosaston perustavaan kokoukseen, jossa hän kannatti innokkaasti yhdistyksen perustamista. Itse Unionin kanta oli varauksellisen myönteinen. Sen sijaan Suomen Naisyhdistyksen Aleksandra Gripenberg vastusti kokouksessa osaston perustamista. [84].

Eroprosessi porvarillisten ja työläisnaisten välillä tapahtui vuosina 1989-1906. Tuona aikana laajemminkin työväenliike erosi porvaristosta, korvasi wrightiläisyyden marxilaisuudella. Kehityksen eräänä huippukohtana pidetään yleensä Forssan puoluekokousta vuonna 1903.

Valkoisessa Suomessa kahtiajako jatkui. Viralliseen Suur-Suomi-aatteeseen kuului, että naisten paikka oli kotona, minkä vuoksi Akateemiseen Karjala-Seuraan ei hyväksytty naisia. Yliopistojen ahkerat taantumusnaiset halusivat kuitenkin osallistua itsekin eturintamassa kansojen vastaisiin toimiin, ja he perustivatkin Akateemisten Naisten Karjala-Seuran, jolla oli lämpimät välit Suomen Naisyhdistyksen kanssa. Kun 1944 rauhansopimuksella ANKS lakkautettiin, annettiin menestyksekäs kehotus lakkautetun järjestön jäsenille liittyä Suomen Naisyhdistykseen. [85]. Näin kylmäävät juuret Suomen vanhimmalla naisasiajärjestöllä on!

Suurikokoisin valkoisista naisjärjestöistä oli kuitenkin Lotta Svärd. 20-luvun lopussa siihen kuului 60 000 jäsentä ja talvisodan alkaessa jo 120 000. Nämä luvut ovat suunnilleen samaa luokkaa kuin eräissä muissa naisjärjestöissä sotien päätyttyä: Martat 90 000, Maatalousnaiset 100 000 ja työväen osuusliikkeet 160 000. [86]. Tämä kertoo karua kieltään suomalaisen fasismin suosiosta.

”Varsinainen naisasiatoiminta laantui sodan aikana yhteiskunnallisten velvoitteiden vuoksi. Unionin jäsenet osallistuivat muiden naisjärjestöjen tavoin sosiaaliseen huoltotoimintaan.” [87]. Porvarilliset naisjärjestöt muuttuivat erityisesti sodan aikana osaksi fasistista kansalaisyhteiskuntaa. Puhtain paperein tuosta ajasta ei selviä Sosialidemokraattinen naisliittokaan. Suomen Huolto ry:ssä (1941–52) oli mukana mm. Lotta Svärd (lakkauttamiseensa 1944), Sos.dem. työläisnaisliitto, Marttaliitto ja Suomen Naisten Työvalmiusliitto, jonka kautta Unionikin oli mukana [88].

Siirrytään 70-luvulle, jolloin Unioni uudistui sukupolvenvaihdoksen myötä ja sen uusi nousu alkoi. Nuori polvi oli tehnyt pohjatyötä 70-luvun alusta asti, mikä oli lisännyt Unionin vaikutusta myös ulospäin. Tämä näkyi muun muassa uusina jäsenhakemuksina: esimerkiksi vuoden 1975 tammikuun kuukausikokoukseen saapui 70 uutta hakemusta. Vallanvaihdosta yritettiin ensi kerran saman vuoden vuosikokouksessa, mutta vanha polvi onnistui estämään sen taktikoimalla. Kuitenkin seuraavan vuoden vuosikokouksessa johto vaihtui nuorempaan. [89]. Osittain tälle oli luonut pohjaa se, kun osa Yhdistys 9:n jäsenistöstä oli järjestön lakatessa siirtynyt jo v. 1971 Unioniin, mikä oli palauttanut sen jäsenmäärän takaisin sadan paremmalle puolelle [90]. Näin Yhdistys 9, joka oli aatteellisesti lähempänä Unionin nuorempaa kuin vanhempaa polvea, vaikutti suoranaisesti Unionin uudistumiseen.

Unionin kanssa samaan aikaan toimi myös Feministit–Feministerna, jonka jäsenet olivat pääosin ruotsinkielisiä sivistyneistötaustaisia kansandemokraatteja. Unionia vasemmistolaisempi ja anarkistisempi oli Feministit. Se esimerkiksi kritisoi Unionia hierarkkisuudesta – Feministit nimittäin pitivät järjestömuotoa ”miehisenä” ja siten pahana (käsitys on silkkaa taantumuksellista idealismia). Feministit olivat lisäksi rekisteröimätön yhdistys, mistä Unioni puolestaan arvosteli sitä. [91]. Käytännössä Unioni kuitenkin onnistui paremmin, sillä se oli huomattavasti isompi, ja Feministit-järjestö lakastui 70-luvun mittaan eikä sitä enää ole [92].

Eräs selittävä tekijä eroihin järjestöjen vaikutuksessa on, että Feministit harrasti korostunutta naisseparatismia, ja lisäksi se hapuili ajoittain bioessentialismin ja heterovihan suuntaan [93]. Kuitenkaan Unioninkaan vaikutus ei ole ollut järin suurta. Tähän voidaan hakea syitä esimerkiksi siitä, että 70-luvulla se rajoitti säännöissään toimintamuotonsa julkilausumien ja pienryhmien lisäksi luentojen ja seminaarien järjestämiseen [94]. Nämä ovat pääosin sivistyneistölle ominaista separatistista seminaaripolitiikkaa. Laajemmin tässä kuvastuu reformistisuus ja parlamentaarisuus, minkä Hagner ja Fröst katsovat juontuvan osittain siitä, että Suomen valtiokoneistossa naiset ovat poikkeuksellisen vahvasti mukana [95].

Kummankin järjestön, sekä Unionin että Feministien taustalla oli feminismin nousu maailmalla, ja aate tulikin Suomeen paljolti henkilökohtaisten kansainvälisten suhteiden siivittämänä. Toisekseen taustalla oli edellisen vuosikymmenen varhainen suomalainen feminismi, ja kolmantena taustatekijänä voidaan pitää uusvasemmiston käsitystä naiskysymyksen asemasta – luokkakysymys nähtiin naiskysymystä merkittävämpänä [96]. Työläisnaiset huomasivat 70-luvulla porvarillisten feministien luokkasopujuonet, joissa naisasia kohotettiin kunniaan yli luokkarajojen [97], minkä vuoksi Unioni pysyi sivistyneistön järjestönä.

70-luvun uudistumisen myötä Unioni otti idealistisesti tavoitteekseen asenteiden muuttamisen. Tämä on jatkoa aiemmalle linjalle, jossa keskityttiin lähinnä, ajoittain jopa yksinomaan mielipiteenmuokkaukseen. Nyt Unionin pyrkimyksenä oli roolien hävittäminen samanlaistamalla miesten ja naisten roolit. Se oli järjestön mukaan tie lakkauttaa eripalkkaisuus ja naisten asema työvoimareservinä. Lapsiperheiden tukemisen katsottiin olevan tämän suhteen tärkeässä osassa [98].

Siihenastinen feministinen liike on kuitenkin jättänyt paitsi kielteisiä opetuksia myös jotain osittain myönteistä. Jokseenkin kiinnostavana toimintamuotona pidämme tiedostamisryhmiä, joiden tarkoitus on yksinkertaistettuna tasavertaisten pienryhmäkeskustelujen avulla kohota yksilöllisistä sorron kokemuksista laajempien yhteiskunnallisten lainalaisuuksien tiedostamiseen. Katsomme, että tämä on nimenomaan tieteellisen menetelmän mukaista toimintaa. Kuitenkin puutteena on, että tässä tehdään vain hyppäys käytännöstä teoriaan, mutta päämääränä oleva hyppäys – hyppäys teoriasta takaisin käytäntöön yhteiskunnan muuttamiseksi – jää puuttumaan. Siksi tiedostamisryhmien sijaan esitämme harkittavaksi taistelevia tiedostamisryhmiä, joissa tiedostettu teoria palautetaan käytäntöön luokkataisteluna miesvaltaista porvarillista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Kun tämä käytännön tulikoe asetetaan jälleen tiedostamisprosessiin, saadaan laajempaa ja tarkempaa tietoa yhteiskunnallisista lainalaisuuksista, ja sen mukaisesti voidaan taas korjata käytäntöä. Ja niin edelleen, jatkuvassa spiraalissa.

Myös historia puoltaa tiedostamisryhmien toimivuutta, sillä ne lisäsivät Unionin vaikutusta. Toinen vastaava esimerkki Unionin historiasta ovat radikaaliterapiat. Naisten keskuudessa esiintyi ”halua saada tukea ja tietoa naisten keskuudesta sekä kaipuuta sisaruuteen” [99]. Radikaaliterapia vastasi nimenomaan näihin naisten arkisiin tarpeisiin, mikä oli avain menestykseen, olkoonkin rajalliseen. Menestyksen rajallisuus selittyy ensinnäkin puutteellisella palauttamisella käytäntöön, toisin sanoen taistelun puutteeseen. Toisekseen Suomen yhteiskunnallinen tilanne ei myöskään ollut hirveän kärjistynyt 80-luvun nousukautena, eikä se laajemmassa mielessä ole ollut vielä koskaan toisen maailmansodan jälkeen.

Jallinoja erotteleekin kaksi tekijää naisasialiikkeen nousulle. Ensimmäinen näistä on naisten elämäntilanteen muutos, joka luo tarpeen toiminnalle naisten olojen sopeuttamiseksi muuttuneeseen tilanteeseen sekä yleensä heidän asemansa parantamiseksi. Toisena edellytyksenä hän mainitsee laajemman yhteiskunnallisen liikkeen, josta naisasialiike osittain kumpuaa ja johon se yhtyy. [100]. Jallinojan tekemän historiallisen tarkastelun perusteella tämä arvio on oikea, ja laajemmin maailmanhistorian tutkimisen perusteella olemme edelleen samaa mieltä.

Proletaarisen feminismin puolesta

Lopuksi siirrymme yhteenvedon kautta pohjustamaan proletaarisen feminismin edellytyksiä Suomessa. Olemme pyrkineet esittämään mahdollisimman kattavasti tilastojen ja lähdekirjallisuuden valossa kuvan luokka- ja sukupuolijärjestelmien yhteydestä Suomessa. Erittelymme avulla olemme vahvistaneet, että naisten alistuksen perustana on yksityisomistus, toisin sanoen luokkakysymys on pohjana sukupuolikysymyksen käsittämiselle. Tässä eroamme oleellisesti ”intersektionaalisista” kannoista, jotka eivät ymmärrä perustavanlaatuista eroja ja yhteyksiä luokka- ja sukupuolijärjestelmien välillä — jotka typistävät molemmat ilmiöt pelkästään sorron muodoiksi eivätkä puhu riistosta.

Erityisesti työläisnaisten alempi asema asettaa heidät työväenluokan eturintamaan. He ovat asemaltaan työvoimareserviä. Tämä näkyy heidän elinoloissaan kaikkina aikoina, erityisesti kapitalismin ristiriitojen kärjistyessä. Tulevaisuudessa he ovat radikaalisti täysin toisessa asemassa kuin työväenluokan etuoikeutetuimmat kerrokset. Ristiriitojen kärjistyminen voimistaa eroa lahjottujen työläisten ja proletariaatin välillä, sosialisovinistisen opportunismin ja internationalistisen vallankumouksellisuuden välillä. Talouskuripolitiikka koskettaa työläisnaisia ja köyhiä yksinhuoltajia aivan toisin kuin se koskettaa miespuolista ”ylempää” työväenluokkaa, muista väestönosista puhumattakaan.

Vuonna 1907 pidettiin Stuttgartin kansainvälisen sosialistikongressin yhteydessä ensimmäinen naisten kansainvälinen sosialistinen konferenssi. Siellä arvosteltiin Clara Zetkinin johdolla itävaltalaisia sosialidemokraatteja, jotka tekivät väärin heikentäessään äänioikeuden puolesta taistelleen joukkoliikkeen voimaa hylätessään ”mukavuusnäkökohtien” vuoksi taistelun myös naisten eikä ainoastaan miesten äänioikeudesta. Tässä hahmottuu yleinen periaate, johon yhdymme. Kun taistelussa kieltäydytään jostain lyhytnäköisestä tekosyystä taistelemasta mitä innokkaimmin työläisnaisten puolesta, todellisuudessa nimenomaan heikennetään liikettä. Naisnäkökulman nostaminen eturintamaan on työväenliikettä yhdistävä ja voimistava välttämättömyys.

Emme pyri kiistämään ristiriitojen olemassaoloa työläisnaisten ja -miesten välillä. Kuitenkin pohjimmiltaan heidän etunsa ovat yhtenevät. Kummankin etuna on viime kädessä itsensä hävittäminen luokkana yksityisomistuksen lakkauttamisen tietä. Siten ristiriidat ovat luonteeltaan kansan keskuudessa vallitsevia, ja niiden ratkaisemisen perusperiaatteena on pyrkiä ehkäisemään ristiriitojen kärjistyminen antagonismin eli avoimen yhteentörmäyksen asteelle.

Ristiriitojen perustaksi katsomme miehisen etuoikeuden, minkä vuoksi ristiriidat voidaan ratkaista vain taistelulla miehistä etuoikeutta vastaan. Muodollinen ”tasapuolisuus” tai ”oikeudenmukaisuus” taikka muu työläisnaisten etujen uhraaminen etuoikeutettujen työläismiesten mukavuuden vuoksi ei ole askel tiellä ristiriidan lakkauttamiseen vaan sen syventämiseen. Sama periaate pätee seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sekä alistettujen kansallisuuksien suhteen.

Työläisnaisten asettaminen yhdeksi osaksi työväen eturintamaa havaitaan myös tilastojen valossa oikeaksi. Naiset kokevat yhteiskunnalliset ristiriidat köyhien ja rikkaiden välillä miehiä voimakkaammin, ja työväenluokka kokee ne omistavia luokkia voimakkaammin. Luokkajakoa ei tilaston erottelussa naisiin ja miehiin huomioitu, mutta on täydellä syyllä pääteltävissä, että nimenomaan työläisnaiset havaitsevat ristiriidat erityisen selvästi. [101].

Naisten vapautuminen käy yksityisomistuksen lakkauttamisen tietä. Ensimmäisenä askeleena on naisten juridisen alemmuuden hävittäminen, sillä vasta se luo sen perustan, jolla ratkaistaan taistelemalla ristiriita naisen ja miehen välillä. Silloin ilmenee kaikessa mitassaan, että naisen heikomman aseman taloudellisena perustana on kotiorjuus, jonka perustana on puolestaan yksityisomistus ja sukupuolten välinen työnjako. Naista ”painaa, kuristaa, tylsistää ja alentaa pieni kotitalous, joka kahlehtii hänet keittiöön ja lastenkamariin, haaskaten hänen työvoimaansa äärettömän tuottamattomaan, näkymättömään, hermostuttavaan, tylsistävään ja masentavaan raadantaan. Todellinen naisen vapauttaminen, todellinen kommunismi alkaa vasta siellä ja silloin, missä ja milloin alkaa joukkotaistelu (…) tätä pientä kotitaloutta vastaan eli oikeammin sanoen sen laajamittainen uudestijärjestely sosialistiseksi suurtaloudeksi.” [102].

Tämä uudestijärjestely orastaa jo nyt esimerkiksi yhteisruokaloina ja lastentarhoina. ”Nämä keinot eivät ole uusia, ne on luonut (kuten yleensäkin kaikki sosialismin aineelliset edellytykset) suurkapitalismi, toiseksi – mikä on erikoisen tärkeää – joko kaupusteluyrityksiksi, joille ovat ominaisia kaikki keinottelun, voitonkiskonnan, petoksen ja väärennyksen varjopuolet, tai ’porvarilliseksi hyväntekeväisyysakrobatiaksi’, jota työväen parhaimmisto on täydellä syyllä vihannut ja halveksinut.” [103]. Näin olemme hahmotelleet naisten vapautuksen ohjelman hyvin yleisellä tasolla.

Mikä on suhteemme eri naisasiajärjestöihin? Vanhoista porvarillisista naisasiajärjestöistä Unioni (jäsenmäärä nykyisin noin 2 200) on ollut läpi historiansa ja on yhä tänään parhaimpia. Sillä on joissain suhteissa rajallisessa mielessä edistyksellisiä kantoja, kun se on 2000-luvulla esimerkiksi ajanut nuorten pätkätyöllistettyjen naisten, työttömien, seksuaalivähemmistöjen ja maahanmuuttajien asiaa. Annamme Unionille kiitosta siitä, että se on johdonmukaisesti vastustanut rasistista naisasian käyttämistä naisia ja maahanmuuttajia vastaan. Nyky-Suomessa tämän merkitystä ei voi vähätellä, vaikka työssään Unioni tyytyykin lähinnä julkilausumien julkaisemiseen. Lahkolaisuus onkin sen suurin ongelma: todellisuudessa jäsenistössä ja käytännön toiminnassa yllä luetellut ryhmät ovat suhteellisen vähän edustettuina [104].

Unionin uudistuminen 70-luvulla muutti sen kantaa sodan ja rauhan kysymyksissä. Unionin Akkaväki-lehden pääkirjoituksessa vuonna 1981 määriteltiin feministien tärkeimmäksi tavoitteeksi rauha. Bioessentialismin hengessä sotaa kuvailtiin kirjoituksessa miehiseksi, rauhaa taas naiselliseksi. Sen sijaan Naisjärjestöjen Keskusliitto pitäytyi vanhassa militaristisessa kannassaan. Esimerkiksi vuonna 1983 se esitti naisten kouluttamista ”kriisinajan tehtäviin”. Nyttemmin pasifistiseksi muuttunut Unioni erosi liitosta samana vuonna. [105]. Vaikka Unionin kannassa on paljon kritisoitavaa, on kuitenkin tervetullutta, että ainakin se vastustaa taantumuksellisia sotia. Tässä suhteessa sen kanssa voidaan löytää pohjaa yhteistyölle sodanuhan lisääntyessä.

Kehitysyhteistyö on ollut 70-luvulta alkaen osa Unionin toimintaa [106]. Vaikka loppujen lopuksi kehitysyhteistyö on imperialistista ryöstöä tai imperialismin ristiriitoja taantumuksellisesti lievittävää, on asiassa myös toinen puoli. Se kertoo, että osa Unionista on kiinnostuneita kolmannen maailman ongelmista. Tämä luo myös rajallisia mahdollisuuksia yhteistyölle.

Suomen historiassa ainoat työläisnaisten asemaa edes jokseenkin pitkäjänteisesti ajaneet järjestöt ovat olleet ammattijärjestöjä tai muita työläisnaisten järjestöjä. Samalla ne olivat myös ainoita naisten todellisia joukkojärjestöjä Suomen historiassa. Näiden parista löydämme Unionin ohella toimintakenttiä ja yhteistyöjärjestöjä. Mikään näistä järjestöistä ei kuitenkaan seiso proletaarisella kannalla, emmekä voi siksi pitää niitä täysin luotettavina liittolaisina. Ne ovat ennenkin pettäneet esimerkiksi taisteluissa imperialismia, sotaa ja fasismia vastaan.

Kuten maailmalla myös Suomessa naisliikkeen historiasta voidaan oppia, että joukkolinja erottaa porvarillisen naisliikkeen proletaarisesta. Joukkolinjalla tarkoitamme tieto-opillista järjestöllistä linjaa, jonka keskiössä on vallankumouksellisen teorian aseistama osallistuminen kansanjoukkojen taisteluihin ja näistä taisteluista saatujen kokemusten käytännöllinen yhteenvetäminen. Kaikki suomalaiset porvarilliset naisjärjestöt ovat laiminlyöneet tämän tehtävänsä.

Kun pyrimme itse toteuttamaan proletaarista velvollisuuttamme, meidän on lisäksi huomioitava, että kulttuuriset sukupuoliroolit vaikuttavat pienen mittakaavan marginaaliliikehdinnässä. Miehiä ohjeistetaan olemaan johtavia ja aloitteellisessa asemassa, sanalla sanoen käyttämään hyväkseen etuoikeutettua asemaansa. Naisia sen sijaan ohjataan olemaan myöntyväisiä ja passiivisia. Siksi erityisen merkittävää on naisten ideologinen, järjestöllinen ja poliittinen kouluttautuminen, mikä palvelee naisten johtajuuden muodostamista. Miehiä kouluttamalla on puututtava myös vasemmistopiireissä ilmenevään naisten ahdisteluun. Järjestöllisin käytännöin on edesautettava perheellisten naisten osallistumista.

Kohotammekin taistelukutsumme:

Työläisnaiset ovat vallankumouksen eturintamassa ja johdossa!

Eläkää työläisnaisten parissa, oppikaa heiltä ja taistelkaa heidän kanssaan!

Kaikkien maiden työläiset, sorretut kansat ja alistetut naiset, liittykää yhteen!

Viitteet

[1] https://www.kepa.fi/uutiset/5877

[2] Nainen, perhe ja yhteiskunta: 163–4

[3] Blom, Kankainen & Melin 2012: 25

[4] https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/125877/riihel%C3%A4.pdf

[5] https://www.kepa.fi/uutiset/11596

[6] https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/125877/riihel%C3%A4.pdf

[7] sama

[8] http://www.stat.fi/til/tjt/2013/04/tjt_2013_04_2015-05-25_kat_004_fi.html

[9] https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/125877/riihel%C3%A4.pdf

[10] http://www.kauppalehti.fi/uutiset/porssista-loytyy-vain-kolme-naisten-yhtiota/c4EMGjin ja http://www.stat.fi/til/tjt/2013/04/tjt_2013_04_2015-05-25_kat_004_fi.html

[11] https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/125877/riihel%C3%A4.pdf

[12] http://ek.fi/ek-ja-jasenliitot/organisaatio/hallitus/

[13] Suoranta 2009: 264

[14] http://www.findikaattori.fi/fi/60 ja http://www.fennica.net/f/0/13.htm

[15] http://www.stat.fi/til/tjt/2013/03/tjt_2013_03_2015-04-02_tau_002_fi.html

[16] (3334*37970)/(3228*48534) = 0,80802831714. Työläisiksi on tässä laskettu kaikki korkeintaan keskiasteen käyneet. Lukujen lähteinä: http://www.stat.fi/til/tjt/2013/03/tjt_2013_03_2015-04-02_tau_003_fi.html ja http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2015/01/tyti_2015_01_2015-02-24_tau_001_fi.html

[17] (((190*29874)+(1114*30899))/(190+1114))/(((319*37912)+(1315*40693))/(319+1315)) = 0. Ed. viitteen tavoin, lähteinä sama.

[18] http://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-09-06_001.html?s=0#1

[19] Valtioneuvoston selonteko naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta: 137

[20] http://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-09-06_001.html?s=0#4

[21] http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_palkat.html#koulutusaste

[22] Suoranta 2009: 165

[23] Hagner & Fröst 2006: 192

[24] lainattu Suoranta 2009: 20 mukaan

[25] Suoranta 2009: 92–93. Eron aiemmin esittämäämme lukuun 76,6 % aiheuttaa se, että Suoranta on vertaillut samasta työstä maksettavaa palkkaa. Se kertoo siten paljon tarkemmin riistosta kuin esittämämme luku.

[26] Suoranta 2009: 217

[27] emt. 194

[28] Suoranta 2009: 97–98

[29] Hagner & Fröst 2006: 192

[30] Muutamia poikkeuksia löytyy, esim. 2006–2007 parien, joilla on alle 7v. lapsia, tulokehitys on ollut kaikkia kotitalouksia reilusti suurempaa.

[31] http://tilastokeskus.fi/til/tjt/2007/tjt_2007_2009-05-20_kat_003_fi.html

[32] Suoranta 2009: 185

[33] Hagner & Fröst 2006: 121

[34] Jallinoja 1983: 123

[35] emt. 157

[36] Hagner & Fröst 2006: 140

[37] sama

[38] emt. 194

[39] toim. Saresma, Rossi & Juvonen 2010: 296

[40] Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli: 96–97

[41] emt. 89

[42] emt. 89–90

[43] http://blogi.kansanelakelaitos.fi/arkisto/2854

[44] Valtioneuvoston selonteko naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta: 140

[45] Hagner & Fröst 2006: 117–8 ja Suoranta 2009: passim.

[46] Suoranta 2009: 185

[47] emt. 217

[48] emt. 219

[49] Hagner & Fröst 2006: 194

[50] ks. myös Tilastokeskuksen työvoimatutkimus

[51] Valtioneuvoston selonteko naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta: 142

[52] Suoranta 2009: 182–3

[53] emt. 222–3

[54] Hagner & Fröst 2006: 62

[55] sama

[56] emt. 200

[57] https://www.tem.fi/files/43417/TEMjul_52_2015_web_10072015.pdf

[58] https://www.tem.fi/files/43417/TEMjul_52_2015_web_10072015.pdf ja  http://www.sak.fi/aineistot/julkaisut/kalvot/valta-ja-naiset-tyomarkkinakeskusjarjestoissa-962015-2015-06-11

[59] https://www.tem.fi/files/43417/TEMjul_52_2015_web_10072015.pdf

[60] Suoranta 2009: 102

[61] https://vaestotiede.wordpress.com/2015/04/29/eduskuntavaalien-2015-aanestyskayttaytyminen-ian-ja-sukupuolen-mukaan/

[62] sama

[63] http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3456983-vasemmistoliitto-menettaa-naisten-ja-duunarien-kannatusta

[64] Hagner & Frösti 2006: 46

[65] emt. 17

[66] sama; korostus lisätty

[67] toim. Saresma, Rossi & Juvonen 2010: 299–303

[68] Jallinoja 1983: 61

[69] Nainen, perhe ja yhteiskunta 1977: 112

[70] emt. 113

[71] Nainen, perhe ja yhteiskunta: 127

[72] Jallinoja 1983: 61

[73] Hagner & Fröst 2006: 69

[74] emt. 70–71

[75] emt. 76

[76] sama

[77] emt. 34

[78] Jallinoja 1983: 115

[79] Hagner & Fröst 2006: 29

[80] emt. 34

[81] emt. 30

[82] sama

[83] sama

[84] emt. 33

[85] Jallinoja 1983: 119

[86] Hagner & Fröst 2006: 100

[87] emt. 107

[88] emt. 134

[89] emt. 155–7

[90] emt. 144

[91] emt. 167

[92] Jallinoja 1983: 195

[93] Hagner & Fröst 2006: 168–9

[94] emt. 185

[95] emt. 173

[96] Jallinoja 1983: 195

[97] emt. 207

[98] Hagner & Fröst 2006: 144–5

[99] emt. 234

[100] Jallinoja 1983: 256–7

[101] Blom, Kankainen & Melin 2012: 19

[102] Nainen, perhe ja yhteiskunta: 192–3

[103] emt. 193

[104] Hagner & Fröst 2006: 293

[105] emt. 213

[106] emt. 218

Kirjallisuus

Hagner & Fröst (2006): Suffragettien sisaret. Unioni Naisasialiitto

Blom, Kankainen & Melin (2012): Jakaantunut Suomi. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 10

Jallinoja (1983): Suomalaisen naisasialiikkeen taistelukaudet. WSOY

toim. Saresma, Rossi & Juvonen (2010): Käsikirja sukupuoleen. Osk. Vastapaino

Nainen, perhe ja yhteiskunta (1977). Kansankulttuuri Oy.

Suoranta (2009): Halvennettu työ. Osk, Vastapaino

Valtioneuvoston selonteko naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta (2010). Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2010:8

toim. Tolonen (2008): Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli. Osk, Vastapaino

Itsekritiikistä tulevaan toimintaan

logo

Dogmatismin ja lahkolaisuuden oikaisemiseksi

1. Työstäessämme lennäkkiämme Taistelkaa fasismia vastaan, kansojen ystävyyden puolesta panimme merkille dogmaattisia ja lahkolaisia taipumuksia. Dogmatismilla tarkoitamme teorian johtamista irrallaan käytännöstä, ja lahkolaisuudella sitä, ettei teoriaa viedä käytäntöön. Virheet olivat suhteellisen lieviä, ja niitä tehneet toverit ovat jo aiemmin panneet ne merkille henkilökohtaisella tasolla. Kuitenkaan virheitä ei oltu kollektiivisesti käsitelty eikä niiden oikaisemiseksi oltu tehty mitään. Toimintamme kehittämiseksi ryhdymme virheiden kollektiiviseen oikaisemiseen tämän suunnitelman mukaisesti. Periaatteinamme oikaisemistyössä ovat: potilaan pelastamiseksi sairaus on parannettava ja oppikaa menneistä virheistä tulevien välttämiseksi.

2. Dogmaattiset virheet ovat olleet sivistyneistölle ominaista laatua. Niitä on yleensä ilmennyt silloin, kun asiasta ei ole ollut käytäntöön perustuvaa tietoa – on ryhdytty “järkeilemään”, miten jonkin asian täytyy olla. Yleistä on ollut myös, että on esitetty teoreettinen kanta eikä ole liitetty sitä käytäntöön, vaan jouduttu ymmälleen, kun on kysytty, miten asia konkreettisesti ilmenee. Koska dogmatismi on rajoittunut näin suppealle alalle, virhe on lievä. Leviämisen estämiseksi ja mahdollisten virheellisten väitteidemme korjaamiseksi se täytyy kuitenkin ehdottomasti oikaista.

Lahkolaiset virheet ovat myös olleet sivistyneistölle ominaisia. Erityisesti ongelmana on ollut yleistasoisten toimintatunnusten muotoileminen ilman, että annetaan aidosti käytännöllisiä tunnuksia niiden toteuttamiseksi ja toisaalta ilman, että itse ryhdytään niiden toteuttamiseen. Koska toimintamme yleensä on ollut alussa ja lähinnä opettelemista sekä harrastuksen tasolla, virheet ovat olleet lieviä. Ne ovat kuitenkin syvälle juurtuneina Suomen vasemmistossa, ja historiassa niihin on aina syyllistytty. Jotta toimintamme voisi ajan myötä kehittyä käytännöllisemmäksi ja jotta jonain päivänä harjoittaisimme todella proletaarista käytännöllistä joukkotyötä, meidän on oikaistava lahkolaiset virheemme.

3. Proletaarisen liikkeen puute on pakottanut omaksumaan teoriaa, jota on kehitetty lähinnä sivistyneistön parissa, minkä vuoksi teoriaa on omaksuttu irrallaan käytännöstä. Käytäntö on ollut lähinnä historiallista tai muualta maailmasta, joskin hieman kasvavissa määrin myöskin nyky-Suomesta. Olemme eritelleet ympäröivän yhteiskuntamme kehityskulkuja, mm. joukkoliikkeitä, proletaarisesti. Laajemminkin vasemmistoliikkeessä tehdään paljon sivistyneistölle ominaisia dogmaattisia ja lahkolaisia virheitä, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös meihin. Taipumusta dogmatismiin on voimistanut se, ettemme ole tutkineet yhteiskuntaa kokonaisuutena, ja taipumusta lahkolaisuuteen on voimistanut järjestömme pieni koko sekä kykyjemme ja toimintamme alkeellisuus.

Ideologisella tasolla ymmärrämme dogmatismin ja lahkolaisuuden virheellisyyden, ja niihin sortuminen on ennen muuta tapa, joka johtuu kokemattomuudestamme käytännön toiminnassa. Onkin kiinnitettävä erityistä huomiota dogmatismin ja lahkolaisuuden välttämiseksi. Varsinkin on katsottava, että yhteenvedoissamme kaikkia teoreettisia väittämiä havainnollistetaan esimerkein, millä varmistamme, että ymmärryksemme ei ole dogmaattista. On myös aina katsottava, että yhteenvedoissamme esitämme hyvin konkreettisia toimintakehotuksia ja että itse toteutamme käytännössä edes joitakin ehdotuksistamme. Olemme liiaksi puolustautuneet vetoamalla jäsentemme vähäiseen määrään vältellessämme käytäntöön ryhtymistä. Lisäksi on vielä ryhdyttävä yhteiskunnalliseen tutkimukseen ymmärryksen muodostamiseksi yhteiskunnasta kokonaisuutena, jotta parannamme arvioidemme ja niihin pohjaavan toimintamme laatua.

4. Vahvuutemme on, että olemme kiinnittäneet huomiota jatkuvaan oman toimintamme ja yhteiskunnallisen kehityksen arviointiin. Olemme tehneet usein oikeita arvioita, ja olemme kehittyneet arvioinnissa olosuhteisiin nähden hyvin. Tämä on tärkeä voimavara, jota pystymme hyödyntämään liikkeissä, joihin osallistumme, sekä virheidemme oikaisemisessa. Erityisen tärkeää on, että kritiikin ja itsekritiikin periaate on täysin vastakkainen ja yhteensopimaton dogmatismin ja lahkolaisuuden kanssa. Siksi toisen on lähdettävä, ja kun pidämme proletaarisuudestamme kiinni, dogmatismin ja lahkolaisuuden on astuttava syrjään.

Paremman analyysin avulla fasisminvastaiseen työhön

5. Emme aiemmin ymmärtäneet tarpeeksi selvästi, että rasistinen etuoikeuden puolustaminen on porvariston etuoikeuden puolustamista, ts. etuoikeutetun elintason puolustaminen on toisaalta elintason heikentämistä. Tämän ymmärtäminen on välttämätöntä, sillä vain siten kykenemme ymmärtämään oikein pakolaisvastaisuuden luonteen. Vain siten kykenemme vastaamaan oikein väitteisiin siitä, että maahanmuuttajat heikentävät elintasoamme. Meidän on vastattava ensinnäkin nimenomaan lietsomalla luokkataistelua ja toiseksi osoittamalla konkreettisesti, että pakolaisvastaiset liikkeet vastustavat luokkataistelua. Kolmanneksi on rohkaistava eri kansakuntien ja kansallisuuksien alistettuja osia, erityisesti työväenluokkaa, yhteiseen luokkataisteluun.

6. Erityistä tutkimusta vaatii työttömyyskysymys. Olemme aiemmin tutkineet tuotannon viennin merkitystä, mutta kokonaisuutena aihetta ei ole tutkittu. Alustava arviomme on, että porvariston näkökulmasta Suomessa ei ole tarpeeksi työttömyyttä, mikä synnyttää maahanmuuttomyönteisyyttä hallitsevassa luokassa. Erityisen tärkeän aiheesta tekee, että pakolaisvastaiset ainekset viittaavat usein työttömyyteen. Lisäksi porvariston himo työttömyyden lisäämiseen osoittaa, miksi hallitus ryhtyy toimiin, jotka nimenomaan lisäävät työttömyyttä, vaikka he väittävät pyrkivänsä vähentämään sitä. Työttömyysilmiö täytyy tutkia kokonaisuudessaan.

7. Tunnetusti fasismi on nais-, homo- ja transvastaista, mutta emme ole näistä ilmiöistä puhuneet juurikaan. Olemme kylläkin tehneet lähinnä hiljaisuudessa arvion, että rasismi rakentuu sukupuolijärjestelmän perustalla. Aineellisena perustana on kapitalismin mädäntyminen: kapitalistiluokka ei enää kasva vaan supistuu, mikä korostaa perityn omaisuuden merkitystä porvaristossa. Sama ilmiö pyrkii leviämään yleensä väestöön, mikä puolestaan palauttaa ja uusintaa vanhoja miesvaltaisia perheinstituutioita, jotka ovat suhteellisesti heikentyneet kapitalismin kukoistuskautena 1900-luvulla. Kysymystä on tutkittava tarkemmin.

8. Aiemmassa analyysissa muotoilimme: “Suomi on eräs Euroopan rasistisimpia maita”. Emme antaneet tälle mitään muuta selitystä kuin imperialistisen etuoikeuden. On kuitenkin selvää, että Euroopassa on lukuisia etuoikeutetumpia mutta vähemmän rasistisia kansakuntia, ja toisaalta jotkin rasistisemmat kansakunnat ovat Suomea vähemmän etuoikeutettuja. Tämä ei kuitenkaan todista kantaamme rasismin ja etuoikeuden suhteesta vääräksi, vaan se todistaa analyysimme laajemmin puutteelliseksi. Kaikissa ilmiöissä vaikuttaa useita eri suuntauksia. Ilmiö on tutkittava historiallisia juuriaan myöten.

9. Mikä on kansan keskuudessa rasistisen ja fasistisen mielialan suhde niitä vastustavaan? On eriteltävä rasismin eri asteita ja eri laatuja aiempaa huomattavasti tarkemmin. Vain näin pystymme vastaamaan oikein rasismin laajaan kirjoon. Olisimme myöskin kyvyttömiä joukkotyöhön, jos emme tekisi eroa rasismin eri muotojen välillä, sillä rasismi on niin läpitunkevaa yhteiskunnassamme.

10. Tilanne on tällä hetkellä monella tapaa fasismille edullinen. Sillä on tukenaan valtiokoneisto, ja vakavasti otettavan fasistisen aineksen kyky väkivaltaan on huomattavasti puolustuskykyämme suurempi. Suuret kansanjoukot ovat tällä hetkellä fasistisen ideologian vaikutuspiirissä. Mikään tästä ei ole piakkoin ohimenevää, vaan tämä kaikki on tullut jäädäkseen. Siksi kaikkein tärkeintä on tutkia, miten käännämme tilanteen meille edulliseksi.

11. Meidän on ryhdyttävä rasismin- ja fasisminvastaiseen toimintaan alkaen alkeellisimmista muodoista. On esimerkiksi levitettävä propagandaa tarrojen muodossa ja osallistuttava rasisminvastaisten mielenosoitusten järjestämiseen. Tätä työtä tehdessämme on kiinnitettävä huomiota oman toimintamme jatkuvaan tarkistamiseen, mikä on ollut aina voimavaramme. Tämän osana on läheisessä yhteydessä käytäntöön pyrittävä syventämään yhteiskunnallista ymmärrystämme. Tärkeänä välitavoitteena on esittää yhteenveto suomalaisesta yhteiskunnasta. Tietoiseen työhön toverit!

Työryhmä Imperialismia vastaan
15.10.2015

6 euron pizzoista

pizza

Suomen hallitus hyväksyi vuonna 2012 uuden torjuntaohjelman harmaata taloutta vastaan. Sen eräänä osana on ollut Harmaa talous, musta tulevaisuus -viestintäkampanja, joka on nyt noussut otsikoihin rasistisena. Kampanjan taantumuksellinen luonne ei kuitenkaan rajoitu pelkästään tähän.

Kampanjan nettisivuilla kerrotaan, että kampanja painottaa “sitä, miten jokainen voi omilla arkisilla valinnoillaan torjua harmaata taloutta”. Vastuuta harmaan talouden valvonnasta sysätään kansalle, mutta valtuuksia siihen puuttumiseksi ei anneta kansalle. Siksi kyse ei ole proletaarisesta demokraattisesta valvontatehtävästä, vaan fasistisesta kansalaisyhteiskunnan järjestämisestä toteuttamaan taantumuksellisen valtiokoneiston tehtäviä.

Maahanmuuttajien pizzeriat eivät ole ainoa kohde, vaan laajemmin kampanjalla hyökätään muutamia pikkuporvariston osia vastaan. Kuluttajia ja työläisiä pyritään sysäämään pienten puljujen luota suuryritysten syliin. Kyse on siten valtiomonopolistisesta kapitalismista eli valtiollisesta suuryritysten tukemisesta. Tätä alleviivaa monesti osoitettu seikka, että suuryritysten verovälttelyyn ei todellisuudessa puututa, päinvastoin.

Laajemmalta merkitykseltään kampanja on kokeilu siitä, miten hyvin kansalaisyhteiskunta voidaan järjestää palvelemaan suurpääomaa ja porvarillista valtiota. Kampanja tuleekin nähdä osana yhteiskunnan fasistisoimiskehitystä. Ainoa vastaus on tarttua taisteluun imperialismia vastaan. On säälimättä paljastettava suurporvariston veronkierron merkitys ja sen nauttima valtiollinen hyväksyntä, ja yllytettävä joukkotaisteluun sen lopettamiseksi. Näin valvonta yhdistyy valtaan.